Oli mukava yllätys, että Suomen dekkariseuran
Johtolanka-raati myönsi vuoden 2025 esikoisdekkarikunniakirjan pienen Momentum
Kirjat -kustantamon julkaisemalle Mikko Koivusalon dekkarille Nuku nuku
nurmilintu. Suomen kustantamokenttä on viime vuosina kokenut melkoisen rajua
keskittämistä, eikä pienien itsenäisten toimijoiden osa varmastikaan ole helppo.
Kaikki noste lienee siis tervetullutta.
Johtolanka-raati perusteli valintansa seuraavasti:
”Mikko Koivusalon Nuku nuku nurmilintu on todella
vetävä esikoinen. Monipolvinen juoni ja hyvät kehitelmät tempaavat lukijan
mukaansa. Kirjan henkilögalleria on monitahoinen ja poliisityön kuvaus on
uskottavaa. Tarinan käänteet ja juonen koukut tarjoavat lukijalle haasteen,
jossa syyllinen tai syylliset eivät ole ilmeisiä. Dekkari käsittelee monia
inhimillisen elämän teemoja, ja kirjailijan ote aiheisiin on raju mutta tuore.
Koivusalon teksti on helppolukuista, ja juoni pitää lukijan mielenkiinnon hyvin
yllä. Kirjailijan tulevia kirjoja kohtaan voi asettaa suuria odotuksia, jos hän
jatkaa tällä vetävällä tyylillä.”
Olen yrittänyt pysytellä kartalla ainakin kotimaisista esikoidekkareista
ja sarjojen aloituksista (ja yritän edelleen, joten olkaa kustantamot yhteyksissä,
kun esikoisdekkareita julkaisette!), mutta siitä huolimatta tämä Mikko
Koivusalon Turkuun sijoittuva dekkari oli päässyt livahtamaan ohi silmieni. Kun
kirja sitten palkittiin, päätin hankkia sen luettavakseni. Vuodenvaihteen
tienoilla teosta ei ollut vielä saatavana äänikirjana (ilmestyy 15.5.2025) ja Vaski-kirjastojen
varausjono vaikutti pitkältä, joten päädyin ostamaan kirjan itselleni.
Johtolanka-raati mainitsee palkitsemisperusteluissaan, että
teoksen ’henkilögalleria on monitahoinen’. Tätä en suinkaan lähde kiistämään,
vaan pikemminkin olisin toivonut jonkinlaista henkilöluetteloa tai sukupuuta lukijan
henkiseksi tueksi. Oma lukemiseni meni myöhemmin paljastuvasta syystä turhankin
katkelmalliseksi, joten ihmissokkeloissa suunnistaminen kävi paikoin työlääksi.
Keskiössä on rovasti Voitto Ansamaan perhe ja lähipiiri
muutenkin. Prologissa Ansamaan entinen vaimo ja tämän uusi aviomies kokevat väkivaltaisen
kuoleman kotonaan. Kahta vuotta myöhemmin kotihoitaja Jelena ja
käärmeasiantuntija professori Tuhkala löytävät rovasti Ansamaan kuolleena
sängystään. Osoittautuu, että huonokuntoinen, käytännössä kuolemansairas rovasti
on murhattu omassa kodissaan.
Professori Tuhkala tutustui rovastiin netin käärmefoorumilla
sen jälkeen, kun Ansamaa hankki itselleen kalkkarokäärme Oilin. Tuhkala on opastanut
ja auttanut tuoretta käärmeharrastajaa, ja erityisesti käytännön apu on ollut
tarpeen rovastin sairastuttua. Kukaan perheestä ei suostu olemaan myrkkykäärmeen
kanssa missään tekemisissä, ja Oilin käytössä onkin käärmehuoneeksi muutettu vaatehuone,
jonka ovea pidetään visusti lukossa.
Käy ilmi, että aika monella on avain rovastin asuntoon ja
että ainakin yksi vara-avaimista on kadoksissa. Epäiltyjen joukko on laaja ja
monenkirjava. Samoin erilaisten alibien, todistajanlausuntojen ja salaisuuksien
määrä on mittava.
Kyse on siis esikoisdekkarista, mutta Koivusalo ei juurikaan
esittele lukijalle tutkintaa aloittavaa ryhmää. Alkuun lähdetään ikään kuin
poliisit olisivat jo valmiiksi hyvinkin tuttua porukkaa. Omituisin lisä tutkintaryhmässä
on nuoren poliisi Amos Kedirin anoppi Kuikka, joka on eläköitynyt turkulainen rikospoliisi.
Enemmän tai vähemmän esihenkilöidensä hyväksymänä Kedir konsultoi
säännöllisesti anoppiaan, jolla lopulta on ratkaiseva osuutensa monimutkaisen
rikosvyyhdin selvittelyssä. Kyseessä on siis jonkinlainen poliisin ja
epävirallisen tahon hedelmällinen mutta reaalimaailmassa laiton yhdistelmä.
Tarinassa on todellakin käänteitä ja juonessa koukkuja
vähintäänkin riittämiin, eikä lukijalla ole käytännössä mitään mahdollisuuksia
päätellä syyllistä. Ei sitä ole oikeastaan poliisillakaan, joten ruumiita ehtii
tulla muutamakin ennen loppukiihdytystä. Mukana on harhautuksia, saatujen ratkaisevien
tietojen kertomatta jättämistä (mitä en arvosta dekkarikerronnassa), nimeämättömänä
pysyttelevän henkilön minämuotoista vuodatusta (mikä on verrattain kulunut
keino, jonka käytölle pitää olla aivan erityinen syy, eikä nyt ollut), runsaita
näkökulmavaihdoksia ja juonen sivurönsyjä viemässä lukijan ja poliisinkin huomiota.
Koivusalo käyttää taitavasti Tšehovin ase -tekniikkaa.
Dekkarin alussa kalkkarokäärme Oili saa jokseenkin paljon huomiota, mutta mitä
pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän se tuntuu vaipuvan unholaan. Käärmeitä
syvästi inhoavana lukijana olin tästä kiitollinen ja toivoin, ettei Oili enää
kiemurtelisikaan näyttämölle. Tämä toiveeni ei toteutunut. Ofidiofobiaa potevalle lukijalle dekkarin
viimeiset käänteet ovat miltei liikaa. YÄK! Loppuhuipennus on toki kirjoitettu
taitavasti, mutta itselleni sen lukeminen oli miltei ylivoimaista.
Jostain syystä omat tunnelmani jäivät tämän esikoisdekkarin
suhteen laimeahkoiksi (noita vahvoja inhonpuistatuksia lukuun ottamatta). Tunnistan
ja tunnustan Johtolanka-raadin huomiot monipolvisesta juonesta, mutta jotenkin
en vain päässyt tarinan imuun. Henkilöitä ja näkökulmia on niin paljon, että oikein
keneenkään ei tule kunnolla ulottuvuuksia ja syvyyttä, ei edes Kediriin ja Kuikkaan,
joita oletan mahdollisen tulossa olevan sarjan vakiohenkilöiksi. Heihin ainakin
itse olisin valmis tutustumaan paremminkin.
Valitettavasti lukukokemukseeni vaikutti osaltaan myös teoksen
fyysinen ominaisuus, jolle kirjailija ei tietenkään ole voinut mitään. Kyseinen
kirja on esineenä hankalakäyttöinen, koska se on nidottu ja liimattu niin
tiukaksi, että sitä joutui lukiessaan hellittämättä pitämään auki. Huomasin
ärtyväni tästä joka kerta kirjaan tarttuessani. Siksi siihen ei aina tullut
tartuttuakaan, vaikka olisi ollut hetki aikaa lukea, ja homma pääsi turhaan
venahtamaan, mikä taas teki hallaa juonen ja henkilökaartin kannoilla pysymiselle.
Mikko Koivusalo: Nuku nuku nurmilintu
Momentum Kirjat 2024. 379 s.
Ostettu.