Kirsin kirjanurkka

Ismo Loivamaa: Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 8

2012-02-29T19:46:00.001+02:00

BTJ Kustannuksen, nykyään Avaimen kirjailijaesittelyjen sarjan käynnisti vuonna 1995 Ismo Loivamaan toimittama Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita. Nyt teossarjasta ilmestyy kahdeksas osa, joka sisältää 25 uutta kirjailijaesittelyä. Mistä lapsille ja nuorille kirjoitetaan 2000-luvulla? Keitä ovat kirjailijat tekstien takana?

Näin esitellään Ismo Loivamaan Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 8, joka ilmestyi tämän vuoden tammikuussa. Sarja on siis jo varsin vaikuttava. Olen tutustunut ja hankkinut töihin aikoinani BTJ:n muita vastaavia teoksia, joissa esitellään mm. kotimaisia naisviihteen kirjoittajia. Kirjat ovat opettajan työssä oivia apuvälineitä ja hyviä lähdeteoksia oppilaitten esitelmiä yms. varten. Ainoa haittapuoli on ollut kirjojen korkea hinta. Sen vuoksi työpaikkani kokoelmakaan ei ole vuosiin karttunut. Tämä nyt käsissä oleva teos on siis Avaimen kustantama, BTJ Kustannus ja Avainhan yhdistyivät taannoin. (Ikävä uutinen oli, että Avain on kokonaan luopumassa kaunokirjallisuuden julkaisemisesta.) Tämä sarjan kahdeksas osa on järkevästi julkaistu pehmeäkantisena, mikä toivottavasti laskee kirjan myyntihintaa.

Uskoisin, että teoksesta on ilo muillekin kuin opettajille, mutta ainakin se on hyödyksi äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille ja luokanopettajille, jotka suunnittelevat koulussa kirjallisuuden opettamista ja kenties kirjahankintoja. Mutta voisipa tätä kirjaa selata vanhempi, isovanhempi tai kummikin, joka miettii, millaista kirjallisuutta hankkisi lapselle tai nuorelle lahjaksi tai mitä haettaisiin kirjastosta luettavaksi.

Ismo Loivamaa on siis kirjoittanut kaikki kirjan esittelytekstit, mitä pidän varsin kunnioitettavana suorituksena. Esittelyn lisäksi mukana on analyysia ja mm. lainauksia kritiikeistä. Myös esipuhe on varsin ajankohtainen ja ajatuksia herättävä, varsinkin juuri nyt, kun monet lasten- ja nuortenkirjailijat ovat lähestyneet Helsingin Sanomia avoimella kirjeellään. Loivamaa kirjoittaa mm. näin:

”Lasten- ja nuortenkirjallisuudesta on tullut luonnollinen ja näkyvä osa julkisuutta. Lasten- ja nuortenkirjallisuudelle jaettavien palkintojen, tunnustusten ja apurahojen määrä on pikemminkin kasvamassa kuin vähenemässä. Lajin arvostusta kohentaa myös vilkas tutkimuskirjallisuus. Lähdekirjallisuutta ilmestyy huomattavia määriä, vaikka ilmiö helposti unohdetaan, kun keskitytään murehtimaan ohentunutta päivänkritiikkiä. Lehtiarvostelujen määrä onkin vähentynyt hyvin nopeasti. --- Vastaavasti muu kuin kirjojen arviointiin liittyvän julkisuuden määrä sanoma- ja aikakauslehdissä on kasvanut räjähdysmäisesti – lastenkirjailijoista ilmestyy taajaan haastatteluja ja lastenkirjoista dramatisoidaan herkästi myös teatteriesityksiä. Kirjailijoiden aktiivisuus blogien kirjoittajina lisää lajin näkyvyyttä. Parhaimmat lastenkirjallisuuden blogit sytyttävät keskustelua ja auttavat ajankohtaisen tiedon etsimisessä.”

Loivamaa esittelee seuraavat kirjailijat:

Päivi Alasalmi
Johanna Arola
Maria Autio
Siiri Enoranta
Sari Kanala
Uma Karma
Leena Krohn
Heidi Köngäs
Mysi Lahtinen
Sisko Latvus
Anne-Mau Lehikoinen
Päivi Luostarinen
Pasi Lönn
Leena Parkkinen
Kirsi Pehkonen
Kira Poutanen
Paavo Rauskanen
Atu Ruotanen
Inga Röning
Heta Salmi
Anita Sihvola
Johanna Sinisalo
Arto Virtanen
Leena Virtanen
Carina Wolf-Brandt

Osa on jo pitkän uran tehneitä, kuten vaikkapa Leena Krohn, toiset ovat tutumpia aikuistenkirjailijoina ja muutamat ovat vasta ihan kirjailijanuransa alussa.

Itselleni merkkasin seuraavat lähemmät tutustumista vaativat kirjat ja kirjailijat:

Maria Autio: Paperisudet (2009), aiheena koulukiusaaminen, ja Ajatustenlukija (2011), joka on vuoden 2012 Topelius-palkintoehdokkaana. (Maria Autio muuten opiskeli muinaisuudessa samaan aikaan kanssani Turun yliopistossa, ja muistan hänen hieman eteerisen runotyttömäisen olemuksensa laitoksen käytäviltä, vaikka emme tuttuja olleetkaan.)

Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen (2010) ja Gisellen kuolema (2011), joka on ollut lukulistallani Sallan esittelyn jälkeen. Se oli myös vuoden 2012 Runeberg-palkintoehdokkaana.

Uma Karma: Kaiken se kestää (2008), joka kertoo poikarakkaudesta urheilijanuorukaisten välillä, sekä Mistä tunnet sä ystävän (2009), jossa kaverukset ovat siirtymässä yläasteelle, mikä pelottaa ja ajatteluttaa. Jälkimmäinen kirja voisi olla mittatilausjuttu kutosluokille! Uma Karma on kirjailijasalanimi, eikä kirjailijasta Loivamaan mukaan juurikaan ole tietoa tihkunut. Linkkini vievät kirjailijan kotisivuille, jotka noudattelevat nuorekkaan rosoista linjaa.

Uskonnollista sävyä on kirjoissaan niin Sisko Latvuksella kuin Päivi Luostarisellakin. Latvuksen historiallinen nuortenromaani Kaukana omalta maalta (2011) sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen piiritettyyn Leningradiin ja kertoo inkerinsuomalaisista. Luostarisen kirjat Kärrynpyöräkesä (2000) ja Kipinöitä ja kapinoita (2006) kertoo Pinjasta ja seurustelusta, ja rakkaudesta on kyse kirjassa Siivetönkin lintu lentää (2003).

Pasi Lönn: Hyppy syvyyteen (2009) ja Harhaisku (2011). Kirjat ovat nuortendekkareita, ja Loivamaa toteaa, että uskottavuus on paikoin koetteilla, mutta muuten moitittavaa ei löydy. Voisivat olla sopivia vähän lukeville pojille? Lönn on julkaissut myös aikuistendekkarin Viimeinen tili.

Kirsi Pehkonen: HyväUni (2005) yhdistelee kirjallisuuden lajityyppejä, mm. fantasiaa ja psykologista jännäriä. Urheilukirja Aloituskiekko (2011) vaikuttaa myös mukavalta ja on saamassa syksyllä jatkoa.

Vielä Inga Röningin fantasiaromaani Kohti Pystynyppyläin puhurivuoristoa (2005), Johanna Sinisalon Möbiuksen maa (2010) ja Leena Virtasen adoptiosta kertova Pikku Xing (2004), ja luettavaa riittääkin jo pitkälle!

Lopussa on vielä luetteloita kirjallisuuspalkituista, lähdekirjallisuudesta ja kirjassa esitellyistä teoksista.

Ismo Loivamaa: Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 8

Avain 2012.

Hyvää Kalevalan päivää!

2012-02-28T16:10:00.007+02:00

Kalevalan päivän kunniaksi työpaikallani rakennettiin tänään pientä näyttelyä, jonka ideana oli Kalevalan antamat vaikutteet suomalaisessa kulttuurissa. Sattuneesta syystä minunkin kaappieni kätköistä löytyi melkoinen kasa materiaalia. Sitä kokoillessani muistin lukeneeni monenlaisia Kalevalaan perustuvia teoksia, joista yksi on Petteri Hakkaraisen Väinämöinen, vanhana syntynyt. Olen siitä vuonna 2004 kirjoittanut seuraavan arvion, olkaapa hyvät:

Pakinoitsija Petteri Hakkarainen on tehnyt ison urakan kääntäessään Lönnrotin Uuden Kalevalan (1849) nykysuomeksi ja romaanimuotoon. Näin on syntynyt kirjailijan esikoisromaani Väinämöinen, vanhana syntynyt. Hakkarainen ei ole ensimmäinen Kalevalan uudelleensovittaja, sillä esimerkiksi Kalevalan juhlavuonna 1999 ilmestyi Kai Niemisen Kalevala 1999. Jotain tämä ainakin kertonee Kalevalan keskeisestä merkityksestä suomalaisessa kulttuurissa.

Hakkaraisen teos eroaa Niemisen versiosta parillakin merkittävällä tavalla, vaikka molemmat ovat olleet täysin uskollisia Lönnrotin Kalevalan juonelle. Nieminen on kirjassaan käyttänyt runsaasti alkuperäistekstin runositaatteja, mutta Hakkarainen ei ole näin menetellyt. Hän on muuttanut kaikki loitsut ja syntysanatkin proosaksi. Näissä kohdissa erityisen selkeästi tulee esille kalevalaisen kielen voima: runon sisältö ei aina pelkästään ratkaise, vaan myös muodolla on merkitystä.

Hakkarainen on lisäksi värittänyt kieltä pakinamaisesti: Linnulla on hyvä näkö ja tilannetaju kalalokiksi. ”Maata näkyvissä”, se raakkuu ja aloittaa heti syöksykierteen kohti pattipolvien suojaisaa satamaa luullen niitä heinämättääksi. Vaikka sen näkö on kohdallaan, on älykkyydessä petraamista. Tyyli jaksaa hymyilyttää pari ensimmäistä lukua, mutta sitten se kyllä menettää tehonsa.

Kalevalansa lukeneille Hakkaraisen kirja ei tuo juurikaan uusia elämyksiä, mutta Kalevalaa koulussa kammonneille tai muuten sen kieltä vieroksuville Väinämöinen, vanhana syntynyt on helppo tapa tutustua kansalliseepokseen.

Oikein hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää kaikille!

P. S. Suosittelen lämpimästi myös Kristian Huitulan sarjakuva-Kalevalaa, josta on juttu tämän päivän Hesarin kulttuurisivuilla. Huitula sanoo lopuksi kirjojensa suosiosta näin: "Iäkkäät naiset ovat olleet yllättävän iso kohderyhmä, vaikka he eivät yleensä lue sarjakuvia." Pohdin vain, kuinka moni kollegani on laillani hankkinut albumit elävöittämään peruskoulun Kalevala-tunteja :)

Näytelmä Raid ja mustempi lammas

2012-02-26T10:18:00.000+02:00

Käsiohjelma Seppo Suominen ja Antti Piiroinen

Viime kesäkuussa lupasin, että jos Harri Nykäsen kirjan Raid ja mustempi lammas pohjalta kirjoitettu näytelmä joskus esitettäisiin Salossa teatteri Provinssissa, menisin sen katsomaan. Harri Nykäsen käsikirjoittaman samanniminen näytelmä sai ensi-iltansa runsas viikko sitten, ja eilen istuin minäkin katsomossa.

Kirja ilmestyi vuonna 2000 ja on Nykäsen tyyliin melko tiivis, vain vähän yli kaksisataasivuinen. Tarina on road trip -muotoinen (kuka keksii tähän kunnon suomennoksen?). Raid toimii autonkuljettajana kummisedälleen Nygrenille, joka vatsasyöpään sairastuttuaan haluaa vielä tasata tilejään ja saada siihen kevyempään vaakakuppiin hieman painoa ennen kuolemaa. Väkivallan sävyttämä matka vie kohti pohjoista ja lopullista tilintekoa. Myös poliisi kiinnostuu Raidin ja Nygrenin matkanteosta. Jansson alaisineen on työnantajan määräämällä kuntoutusjaksolla, kun tieto kaksikon liikkeistä tulee.

Miten tuoda tällainen tien päälle sijoittuva ja episodimainen tarina näyttämölle?

Provinssissa tämä ongelma on ratkaistu onnistuneesti. Näyttämön toisessa reunassa on musta mersunraato, jossa voi välillä istuskella. Myös videoskriinejä hyödynnetään. Niitä on takaseinällä parikin, ja niihin heijastetaan milloin valokuvia, milloin lähikuvaa näyttelijöistä. Toimii paikoin tehokkaasti. Nopeat rekvisiittavaihdokset sujuvat myös, ja musiikin avulla vaihdetaan tunnelmasta toiseen. Mutta ongelmiakin on. Ensimmäiseen näytökseen on kaksikon matkantekokohtausten väliin sijoitettu näkymiä poliisien kuntoutuksesta. Kuntoutuskeskus Vetreä veteraani edustaa näytelmän huumoria. Poliisien kanssa samaa kunto-ohjelmaa toteuttaa joukko erittäin huonokuntoisia vanhuksia, ja ohjaajina toimii yksi kaunis nuori nainen ja kaksi homppelipoikaa. Siis homovitsejä! Lisäksi taustalla jumputtavat 70- ja 80-luvun mauttomimmat iskelmät. Tästä risuja! Kontrasti loppua kohti yhä surullisemmaksi kääntyvään päätarinaan on melkoinen. Onneksi tiiviimmässä toisessa näytöksessä homopojat eivät enää koikkelehdi lavalla.

Toinen ongelma on ollut näytelmän roolitus. Raid on suomalaisille yhtä kuin Kai Lehtinen, minkäs sille voi. Onhan Lehtinen esittänyt Raidia niin 12-osaisessa tv-sarjassa kuin kokoillan elokuvassakin. Lehtinen myös sopii vähäpuheiseksi ja karheaksi roistoksi vallan mainiosti. Salossa kuitenkin päädyttiin toiseen ratkaisuun. Raidia esittää Kai Lehtisen poika Aape Lehtinen. Mietin ratkaisun onnistuneisuutta jo ennen näytelmän näkemistä ja pidän sitä kyseenalaisena sen nähtyänikin. Ennen kaikkea ratkaisu on epäreilu nuorta Aape Lehtistä kohtaan! Miten voi täyttää isänsä saappaat? Sitähän yleisö kuitenkin odottaa ja näytelmää katsoessaan puntaroi. Aape Lehtinen on miellyttävän oloinen nuorukainen, ja tarvittavaa parransänkeä ja rosvomaisuutta löytyy kyllä. Kauniskasvoiselta nuorukaiselta kuitenkin vielä puuttuu se jokin, karisma, jota kokeneempi ja varttuneempi näyttelijä, kuten Kai Lehtinen, säteilee ympärilleen. Äänikin on kuin isän, mutta ei kuitenkaan ihan. Lisäksi Raidin tehtävänä on lähinnä seistä jököttää vieressä, kun Nygren toimii. Vähäiset repliikkinsä Lehtinen laukoo vaadittavalla lakonisuudella, mutta jonkinlainen maneeri on korostaa jokaista pääpainollista tavua pienellä päänliikkeellä.

Pääosaan Nygreniksi on Saloon saatu pitkän linjan ammattilainen Ossi Ahlapuro, jonka varassa näytelmä pitkälti on. Ahlapuro tekee Nygrenin roolin upeasti. Jo tämän takia kannattaa teatteriin lähteä. Muut osat onkin sitten miehitetty paikallisin voimin. Tuttujen ihmisten näkeminen näyttämöllä on aina mukavaa. On hauska vertailla, miten aiemmista näytelmistä tutut ihmiset onnistuvat roolisuorituksissaan tällä kertaa. Oma suosikkini oli Ola Leinosen esittämä sliipattu, elvismäinen huijarimaallikkosaarnaaja Koistinen. Oiva Lohtanderia huomattavasti hoikempi Arto Nieminen on ihan kohtalainen komisario Jansson, eikä Joonas Suomisessa Hoponakaan ole valittamista. Nämä miehet kuuluvat Provinssin luottonäyttelijöihin ja ovat enemmän kuin harrastajia alallaan.

Näytelmä kestää väliaikoineen kaksi tuntia ja viisitoista minuuttia. Kesto on jokseenkin sopiva, joskin kuten sanottua, ensimmäistä näytöstä olisi kannattanut tiivistää.

C. J. Sansom: Musta tuli

2012-02-21T16:54:00.002+02:00

Musta tuli on toinen kyttyräselkäisestä asianajaja Matthew Shardlakesta kertova historiallinen dekkari. Luin sarjan aloitusosan Luostarin varjot kesällä, mutta en vielä ihan täysin vakuuttunut C. J. Sansomin kertojanlahjoista. Historialliset puitteet on kirjassa kuvattu moitteetta, mutta se jokin jäi kuitenkin puuttumaan, ehkäpä juonenkehittelystä. Painoin kuitenkin nimen muistiin siltä varalta, että törmäisin jossakin Sansomilta suomennettuun toiseen teokseen Talveen Madridissa. Joululoman kirja-alennusmyynnissä minua lykästi. Ahmin tiiliskiven lomalukemisekseni parissa päivässä ja viihdyin mainiosti.

Toinen osa Shardlakesta kertovasta viisiosaisesta sarjasta on siis nyt julkaistu suomeksi nimellä Musta tuli. Luostarin varjojen herättämän lievän innostuksen takia en ihan kauheasti tästä odottanut, joten pääsin yllättymään todella positiivisesti. Sansomhan petraa kuin sika juoksuaan! (Tämä on meillä päin positiivinen arvio.) Jäin aloitusosasta kaipaamaan jotakin, kuten vaikkapa filosofista sanomaa. Nyt sain sitäkin, mutta ei turhan alleviivattuna. Valta tekee ihmisistä julmia petoja, ja uskontoa käytetään usein tekosyynä julmuuksiin. Köyhien asema on liian usein toivoton. Näiden ongelmien äärellä teräväpäinen Shardlakekin joutuu myöntämään kyvyttömyytensä. Muutamaa voi auttaa, mutta tuhannet ja taas tuhannet ovat avun ulottumattomissa.

Pidän historiallisista romaaneista ja dekkareista, ja Sansom yhdistää nämä lempilajini herkullisesti. Eletään vuoden 1540 ennätyksellistä hellekesää Lontoossa. Kuningas Henrik VIII on solminut avioliiton saksalaisen Anna Kleveläisen kanssa Thomas Cromwellin taivuttelemana. Avioliitto on kuitenkin osoittautunut katastrofiksi, sillä Anna on Henrikin silmissä ruma ja vastenmielinen. Poliittinen tilauskin avioliitolta murenee, ja Cromwell huomaa joutuneensa epäsuosioon. Henrik havittelee jo uutta vaimoa, teini-ikäistä Katariina Howardia, joka on Cromwellin pahimman vastustajan Norfolkin herttuan sukulainen. Pelätään myös, että uusi avioliitto ajaisi Englannin takaisin paavin huomaan. Silloin Cromwell kannattajineen olisi todellisissa vaikeuksissa.

Nämä poliittis-uskonnolliset kuviot ovat kuitenkin vain tarinan taustaa. Ne kiehtoivat lukiessa kuitenkin niin paljon, että piti kaivaa hyllystä vanha uskollinen Maailmanhistorian pikkujättiläinen, josta sai kätevästi muistinvirkistystä. Englannin historia on totisesti ollut monipolvinen ja verinen. Mustassa tulessakin hirttoköydet heiluvat tuulessa ja polttorovioiden musta savu leijuu kaupungin yllä.

Kirjan alussa Shardlakea pyydetään avuksi, kun hänen entisen tuttavansa veljentytärtä syytetään 12-vuotiaan serkkunsa murhasta. Rikas kauppias on ottanut veljensä orpotytön huostaansa, mutta kahdeksantoistavuotias Elizabeth on koko ajan käyttäytynyt omituisesti ja vihamielisesti perhettä kohtaan. Nyt Elizabethia syytetään siitä, että hän on työntänyt serkkunsa pihan tyhjään kaivoon. Oikeudessa Elizabeth kieltäytyy puhumasta sanaakaan, ja hänet määrätään kärsimään kidutusta kunnes suostuu puhumaan. Shardlake ja tytön toinen setäkään eivät saa häntä puhumaan mitään. Viime hetkellä Shardlake saa Cromwellilta viestin, että tytön rangaistusta lykätään kahdella viikolla, jos Shardlake onnistuu tehtävässä, jonka Cromwell hänelle antaa.

Vastahakoisesti Shardlake lähtee Cromwellin puheille. Pääministerillä on merkillinen tehtävä hänelle. Eräästä purettavaksi aiotusta luostarista on löytynyt tynnyrillinen kreikkalaista tulta, Bysantin salaista asetta, jonka on kuviteltu iäksi kadonneen. Myös salaperäisen aineen valmistusohje on löytynyt ja on nyt erään alkemistin hallussa. Kun Shardlake ja Cromwellin palvelija Barak lähtevät tapaamaan alkemistia ja tämän veljeä, jotka ovat myymässä keksintöään Cromwellille, he löytävät miehet raa’asti murhattuina. Mustan tulen resepti on kadonnut.

Cromwell on pulassa, sillä hän on luvannut esitellä uuden aseen kuninkaalle kahden viikon päästä. Se on hänelle ainoa keino päästä takaisin suosioon, mutta sitä Shardlake ei voi tietää. Aikaa on todella vähän, ja pelastettavana on Elizabethin henki ja paljastettavana petturi, joka on vuotanut mustan tulen salaisuuden Cromwellin vastustajille. Tehtäviä ei helpota, että miehet huomaavat pian olevansa hengenvaarassa itsekin. Ilman Barakin lihaksia juttujen ratkaisemisesta ei tulisi mitään.

Sansom on punonut tällä kertaa polveilevan ja monia jännittäviä käänteitä sisältävän juonen mestarillisesti. Tapahtumat kuljettavat Shardlakea ja Barakia ympäri keskiaikaista Lontoota, joka helteen kynsissä löyhkää inhottavalta. Ahtaat kadut, väentungokset, aatelisten upeat illalliset, komeat katedraalit ja vuoroin haiseva, vuoroin vilvoittava Thames on kuvattu elävästi. Osansa kuvailusta saa myös onnahdellen toimiva oikeuslaitos. Vankiloissakin parempi väki saa inhimillisen kohtelun, jos on varaa maksaa majoituksesta. Alhaalla tyrmässä hengissä selviäminen on lähinnä ihme. Siksi hirttorangaistukset ynnä muut pannaankin täytäntöön pikaisesti. Syytetyllä ei ole oikeutta asianajajaan, jos hänen syyllisyytensä vaikuttaa etukäteen selvältä. Vankia ei pääse edes katsomaan, jos ei ole varaa maksaa vartijalle.

590-sivuinen järkäle vaati huomioni lähes kolmen lomapäivän ajan. Tiivistahtinen lukeminen on varmaan tälle kirjalle eduksi, sillä henkilöitä ja juonenkiemuroita on runsaasti ja ne saattaisivat pätkittäisemmällä lukemisella päästä karkuteille. Henkilöluetteloa kirjassa ei ole, mutta etukannen sisällä on Lontoon kartta, joka auttaa suunnistuksessa. Hieman pistivät silmään luvattoman monet painovirheet ja muutama muu huolimattomuus. Esimerkiksi erään keskeisen talon nimi on muodossa the Lasitalo, mutta onneksi sentään vain kerran. Loppuun kirjailija on lisännyt hieman faktoja tarinan taustaksi ja kertoo myös, miten on idean kirjaansa saanut. Fakta ja fiktio on punottu hienosti yhteen. Muistelen lukeneeni mustasta eli kreikkalaisesta tulesta ainakin Mika Waltarin historiallisista romaaneista. On kiehtovaa ajatella, että Euroopassa ei todellakaan tunnettu maaöljyä vielä 1500-luvulla.

Tämä oli myös kiva lukea tässä välissä, kun on kimppalukuna menossa tuo Hilary Mantelin Susipalatsi. Sehän sijoittuu Cromwellin uran alkuvaiheisiin, ja siinä Cromwell on päähenkilönä. Olen muuten miettinyt, pitäisikö jossakin välissä lukea, vaikka kimppalukuna, uudelleen Ken Follettin upeat Taivaan pilarit ja Maailma vailla loppua. Kiinnostaisiko ketään?

Loma jatkuu aika lailla samoissa merkeissä. Varasin eilen kirjastosta netin kautta Tom Erik Arnkilin historiallisen romaanin Kyyroksen kirja. Tänään tekstari ilmoitti, että kirjan saisi noutaa. Yli 500 sivua viihdykettä on siinäkin J

C. J. Sansom: Musta tuli (Dark Fire)

Suom. Katariina Kaila. Otava 2012. 590 s.

Tiina Forsman: Annikki Nissinen selvittää murhan

2012-02-19T16:12:00.002+02:00

Jos odottaa dekkarilta hyytävää jännitystä, suoraa toimintaa ja loogista loppuratkaisua ja kenties realismiakin, ei kannata tarttua Tiina Forsmanin esikoisteokseen Annikki Nissinen selvittää murhan. Se nimittäin ei sisällä mitään näistä. Mutta eipä kansikuva, kirjan nimi tai takakansikaan anna kirjasta sellaista kuvaa, että se näitä ulottuvuuksia sisällään pitäisi.

Nimihenkilö Annikki Nissinen on keski-ikäinen helsinkiläisleskirouva, joka työskentelee lähimarketin liha- ja kalatiskillä asiakaspalvelijana. Vapaa-aikanaan hän paitsi sauvakävelee katselee mielellään televisiosta kunnon murhamysteerejä kakunpaloja mutustellen. Tv-poliisien toimintaa hän myös mielellään kommentoi miesvainajansa Einon valokuvalle, joka tuntuu välillä vastailevankin.

Tämän suomalaisen neiti Marplen arki muuttuu kertaheitolla, kun hän eräänä sunnuntaina löytää sauvakävelylenkillään Hanasaaresta auton, jonka kuljettaja on kuristettu. Annikki Nissisen harmiksi poliisit toimivat kaikessa väärin, toisin sanoen juuri toisin kuin televisiossa. Annikin on itse toimittava, ja ensimmäiseksi hän soittaa iltapäivälehtien toimituksiin. Myöhemmin hän närkästyy, kun poliisi tulkitsi tämän tutkinnan häiritsemiseksi!

Murhattu mies osoittautuu pian Yhteisen Hyvän Säätiön joksikin johtajaksi. Säätiö on kansainvälinen yritys, jonka ideana on jatkojalostaa tavallisten kansalaisten keksintöjä ja saada ne tuottamaan yhteistä hyvää ja tietysti rahaa sekä keksijälle että säätiölle. Nyt hyvämaineisen yrityksen ylle näyttää lankeavan varjo.

Annikin harmiksi lehdistön ja poliisin kiinnostus murhaa ja keskeisimpää todistajaa eli Annikki Nissistä kohtaan hiipuu pian. Säätiön toimitilojen nurkilla notkuminenkaan ei valaise tilannetta. Sitten Annikkia kohtaa todellinen onnenpotku. Hän kuulee, että naapuritalossa asuva Helmi Orlova, inkeriläinen paluumuuttaja, työskentelee Säätiössä siivoojana. Annikki hankkiutuu Helmin ystäväksi saadakseen tietoja suoraan pääkallopaikalta. Yhdessä nämä naiset alkavat enemmän tai vähemmän selvitellä tapahtumia. Pian sitä paitsi murhataan toinenkin säätiön työntekijä…

Annikki on utelias, mutta hänen mielikuvituksensa laukkaa liiankin villisti. Lisäksi hän uskoo vankkumatta olevansa huomattavasti pätevämpi murhatutkimuksissa kuin poliisi, joka ei tunnu reagoivan hänen vihjepuhelimeen jättämiinsä tietoihin sen paremmin kuin nimettömiin kirjeisiinkään. Ainakaan lehdissä ei näy tietoja poliisin läpimurrosta eikä säätiön johtajia ole pidätetty, vaikka Annikki ja Helmi epäilevät kutakin vuorollaan.

Helmi on hieman saamaton ja armottoman arka, osin syystäkin. Yliopistokoulutus ja kuraattorin pätevyys eivät paljoa Suomessa paina. Helmi saa olla kiitollinen siivoojan paikastaan. Tosin siivous ei ole termi, jonka Helmin työnantajafirma Elegance hyväksyisi, koska se viittaa kiusallisesti likaan. Elegancen työtekijät ovat puhtojia ja he puhtovat…

Työtoveripuhtojat ja esimiehet suhtautuvat Helmiin nihkeän epäluuloisesti, ja säätiön työntekijöille hän on näkymätön. Helmi joutuu ensi töikseen kirjoittamaan tiukan vaitiolosopimuksen. Mitään ei saa tihkua säätiön asioista talon ulkopuolelle. Näkymätön Helmi kuitenkin näkee ja kuulee yhtä jos toista, kuten mitä tapahtui ylimmän kerroksen edustussaunassa ennen johtajan murhaa tai mitä onkaan liimattuna erään assistentin pöydän alapinnalle purukumilla.

Kirja on lähes kolmesataasivuinen, mikä tekee siitä paikoin junnaavan. Asiat eivät oikein etene, ja jos etenevät, on vaikea tietää, mihin suuntaan. Lopussa murhat saavat ratkaisunsa, ainakin melkein, kai. Epärealistisuuskaan ei haittaa, mutta tiivistämistä ja selkeyttämistä juoni olisi kaivannut toimiakseen paremmin. Sympaattinen idea kirjassa on, sitä ei voi kieltää. Jos kaihtaa dekkareita niiden väkivaltaisuuden takia, voi tähän huoleti tarttua. Leppoisaa sunnuntailukemista.

Tiina Forsman: Annikki Nissinen selvittää murhan

Karisto 2012. 286 s.

Merete Mazzarella: Marraskuu

2012-02-16T19:18:00.000+02:00

Tiedättekö, mikä on tanatologi? No, minä en tiennyt ennen kuin luin Merete Mazzarellan romaanin Marraskuu. Tosin siinä tanatologilla eli kuolemantutkijalla on hieman erilainen työnkuva kuin voisi kuvitella. Mutta tanatologi tulee mukaan tarinaan vasta viimeisessä neljänneksessä, kun sen osan päähenkilö käy kyseisen ammatin harjoittajan vastaanotolla tutustumassa erilaisiin poismenotapoihin.

Projektini Lue Merete Mazzarellan tuotantoa on siis edennyt jo kolmanteen teokseen. En ole suunnitellut projektia kovin määrätietoiseksi, mutta jostain syystä tartuin ensimmäiseksi lukemista ja kirjoittamista käsittelevään Silloin en koskaan ole yksin. Toiseksi luetuksi valikoitui omaelämäkerrallinen romaani Ensin myytiin piano, jossa Mazzarella muistelee lapsuus- ja nuoruusaikojaan diplomaattiperheessä. Tämä kolmas onkin sitten puhtaasti fiktiivinen romaani, joka ällistyksekseni osoittautui spekulatiivisen fiktion edustajaksi. En nimittäin ollut lukenut edes kirjan takakansitekstiä, joka kirjaston kirjassa onkin liimattuna kirjan takakannen sisäpuolelle. En ollut osannut varautua siihenkään, että kirjassa on neljä lähes irrallista osaa. Niinpä olin toisen osan alussa ensin aika hämmentynyt, koska luulin että päähenkilöön viittaava pronomini hän tarkoitti ensimmäisen osan naispäähenkilöä. Mutta kyseessä olikin mies, kokonaan toinen helnkilö. Alkukielellä lukevalle ei samaa erehdystä voi tapahtua. Miksiköhän suomen kielessä ei ole eri pronominia tarkoittamaan miestä ja naista?

Kirjan rakenteen idea on kekseliäs, vaikka ei toki ainutlaatuinen. Kaikki neljä osaa tapahtuvat samana päivänä, 13.11.2012. Kirja on ilmestynyt vuonna 2004, joten se on siis sijoittunut silloin läheisehköön tulevaisuuteen. Tämäkin seikka tulee ilmi vasta jossain toisen osan paikkeilla, vaivihkaa. Jokaisessa neljässä osassa on siis eri päähenkilö. Aloitusosassa jo iäkkäämpi pikkujulkkis, entinen televisiokuuluttaja ja nykyinen aikakauslehden elämänhallintakolumnisti huomaa yllättäen, ettei enää keksi mitään kirjoitettavaa. Hän on jo kirjoittanut kaikesta. Lisäksi hän alkaa vähitellen oivaltaa, kuinka yksinäinen on. Lapsia hän ei ole koskaan halunnut, mutta miehiä on ollut, toki. Kaikista hän kuitenkin on eronnut ennemmin tai myöhemmin, myös aviomiehestään, joka traagista kyllä taisi rakastaa häntä ihan aidosti. Ulkonäkö ja julkisuuskuva ovat ainoat arvot, joita Candidalla on ollut. Mutta mitä jää käteen, kun ikä vie kauneuden eikä kukaan enää halua haastattelua?

Toisessa osassa yli kuusikymppinen mies on matkalla Finnairin koneella Yhdysvaltoihin liikematkalle. Oikeastaan hänen matkansa tärkein tarkoitus on mennä ja kosia kaunista nuorta naista, johon hän on tutustunut – bordellissa. Menestynyt vaimo tuntuu vieraalta ihmiseltä, joka haluaa rakastellakin vain, koska se on hyvä urheilusuoritus. Lentomatkalla tapahtuu kuitenkin jotakin hyvin yllättävää, joka saa kylmän ja laskelmoivan liikemiehen hetkeksi kuuntelemaan rumaa vanhaa mummoa.

Kolmannessa osassa nuori pohjalaisnainen on paennut sydänsurujaan ja päätynyt kummalliseen työhön Yhdysvaltoihin. Nettipankin asiakaspalvelussa nuoret ja kauniit naiset ja yksi mies päivystävät kellon ympäri, jotta raha-asioitaan hoitavat asiakkaat tuntisivat saavansa henkilökohtaista palvelua. Ääniyhteyttä asiakkaan ja henkilökunnan välillä ei ole, vaan työhön kuuluu ainoastaan hymyillä lakkaamatta ja katsoa kameraa silmiin. Sitten tyttö saa odottamattoman työtarjouksen erittäin rikkaalta ja kiireiseltä pariskunnalta.

Viimeisessä osassa päähenkilö on lähes kuusikymppinen miesopettaja, joka on asunut lähes koko elämänsä äitinsä kanssa. Kerran hän törmäsi puistossa kauniiseen nuoreen naiseen, jonka hän vei asuntoonsa. Sittemmin tyttö katosi omille teilleen, ja mies päätti ottaa yhteyttä tanatologiin.

Merkit tieteiskirjallisuuden genreen kuulumisesta tippuvat tarinaan kuin huomaamatta. Jo ensimmäisessä osassa vihjaillaan, että tavarataloissa ovat pommiuhkaukset arkipäivää ja että puistot on aidattu ja suljettu koodilukoin. Koodit luovutetaan vain tietyille kansalaisille. Pahin uutinen tulevaisuudesta taitaa olla, että eläkeikä on noussut seitsemäänkymmeneen, ei tosin ilman nurinaa. Vasta kolmas tarina on todellista tieteisfantasiaa, sillä tytön työpaikka kuulostaa nykylukijankin korvissa scifiltä. Tosin tarinan tausta on perinteisempi, siis kertomus siitä, miten päähenkilö on menettänyt elämänhalunsa.

Viimeisessä osassa tieteiskuvitelma pääsee enemmän esille. Paitsi että eläkeikä on noussut sinne seitsemäänkymppiin, on myös päätetty, että sairaalat eivät enää ota hoitoon 75 vuotta täyttäneitä. Koska ei ollut varaa hoitaa kaikkia vanhuksia hyvin, päätettiin hoito lakkauttaa demokraattisesti kaikilta. Tosin valtio ei pysty täysin valvomaan, etteivätkö jotkut onnistuisi hankkiutumaan ulkomaille hoitoon. Vastapainoksi laillistettiin eutanasia kaikille. Mieluiten kuolla pitää ennen kuin ehtii sairastua. Sairastumisen riskiä tosin karsitaan jo ennen syntymää. Lääkäri, tanatologi, kertoo päähenkilölle, että hänenkin vaimolleen tehtiin useita abortteja. Syynä oli esimerkiksi, että arveltiin lapsella olevan geeneettinen virhe, joka altistaa alzheimerille yli kuusikymppisenä. Viimeinen osa on kirjan heikoin lenkki, sillä Mazzarella on sijoittanut pitkiä esitelmiä koulemankauppiaansa suuhun.

Kirja oli varsin erikoinen lukukokemus. Olen pitänyt aiemmissa kirjoissa Mazzarellan tuttavallisesta kirjoitustyylistä, joka tästä puuttui. Mutta kyllä teksti on sujuvaa ja nopealukuista, eikä kieli ole kömpelöä tms. Mazzarellan oma ääni vain ei kuulu tässä niin selvästi. Koska lähdin lukemaan täysin avoimin mielin, ällistyin ja hämmennyin hieman, mutta sehän on vain eduksi. Kansi ja nimi eivät anna juurikaan viitteitä sisällöstä, josta jotenkin mieleen tuli Margaret Atwoodin Herran tarhurit, vaikka tämä onkin paljon pienieleisempi kuvaus yhteiskuntamme tulevaisuudesta. Kovin ruusuiselta ei tulevaisuus näytä, ei ainakaan iäkkäälle väestönosalle.

Merete Mazzarella: Marraskuu (November)

Suom. Raija Viitanen. Tammi 2004. 230 s.

Wolfgang Herrndorf: Ladaromaani

2012-02-14T13:10:00.002+02:00

Olen jo pitkään huokaillut, kuinka vaikeaa on löytää sellaista nuortenkirjaa, jonka voisi sarjana (siis koko luokalle sama kirja luettavaksi samaan aikaan) hankkia. Kustannusten pitäisi vastata laatua. Kirjan pitäisi vasta opetussuunnitelman asettamia vaatimuksia, sen pitäisi olla houkutteleva ja ajankohtainen mutta kuitenkin sellainen, että sen voisi luettaa vielä viiden vuoden päästäkin. Opettajakaan ei saisi ihan tympiintyä. Kirjan pitäisi vielä olla ostettavissakin. Usein nimittäin saa kullanarvoisen vinkin jostakin kirjasta, mutta sitten kun on saanut rahat tingittyä esimieheltä, ei kirjaa enää olekaan missään myynnissä (taas muuten törmätään kirjan armottoman lyhyeen elinkaareen).

Nyt voin ilokseni kertoa, että lukevan opettajan haaviin ui melkoinen kultakala! Wolfgang Herrndorfin Ladaromaani täyttää oikeastaan kaikki toiveet. Kirja luokiteltaneen nuortenkirjaksi, mutta se kestää oivallisesti aikuisenkin kriittisen luennan. Kirja on hauska, mukaansatempaava, ajatteluttava, pikkuisen opettavakin (salaa), vauhdikas ja ajankohtainen. Sen voisi mainiosti kuvitella uppoavan myös murrosikäisiin poikiin. Oikeastaan vain kannesta taitaa tulla risuja. Pikkuisen ankea vaikutelma. Hieman pitkähkö kirja myös on, lähes 300 sivua. Mutta onneksi tarina alkaa räväkästi!

”Ensiksi haisee vereltä ja kahvilta. Kahvinkeitin on pöydällä minua vastapäätä, ja veri on kengissäni. Totta puhuen se ei ole pelkkää verta. Kun vanhempi miehistä sanoi ”neljätoista”, kusin housuuni. Olin kyyhöttänyt jakkaralla koko ajan vinossa ja liikahtamatta. Minua pyörrytti. Yritin näyttää siltä kuin Tschick todennäköisesti näyttäisi, kun joku sanoo sille ”neljätoista”, ja sitten kusin pelosta housuuni. Maik Klingenberg, sankari.”

Maik on siis neljätoistavuotias berliiniläispoika, joka kirjan alussa on moottoritiepoliisiasemalla kuulusteltavana. Sitten Maik pyörtyy ja hänet viedään sairaalaan. Siellä Maik alkaa kertoa tarinaansa lukijalle, jolle hän koko ajan osoittaa sanansa.

Kaikki alkoi jo alkukeväästä, kun Maikin luokalle tuli venäläinen poika Andrej Tschichatschov. Maik on kaikkien luokkakavereittensa tavoin onnettoman ihastunut luokan kaunottareen Tatjanaan, mutta tytölle ja muillekin hän on kuin ilmaa. Kun kevätlukukausi päättyy, Maik jää ilman kutsua Tatjanan synttäribileisiin. Kutsumatta on jätetty muutkin luuserit, kuten Tschick.

Muutenkin kesäloma alkaa todella tylsästi. Äiti aloittaa ties monennenko hoitojakson alkoholiparantolassa, ja konkurssia valmisteleva yrittäjäisä matkustaa lomamatkalle kauniin sihteerinsä kanssa. Kaikki on siis mahdollisimman syvältä. Sitten Andrej kurvaa pihalle ”lainaamansa” Lada Nivan kanssa. Hän on käynnistänyt sen sähköjohdoista ruuvitaltan avulla…Jotenkin tapahtumat seuraavat toisiaan, ja pian Maik huomaa olevansa matkalla Valakiaan Andrejn kanssa.

Reissulla tapahtuu uskomattomia käänteitä. Poliisia on tietysti paettava useita kertoja, mutta toisenlaisiakin seikkailuja sattuu. Ongelmia riittää. Miten vaikkapa tankata auto, kun kumpikin kuljettajaksi sopiva on 14-vuotias? Miten varastetaan bensaa toisesta autosta?

Millä nimellä kutsutaan kirjaa, jossa ollaan tienpäällä, reissussa? Road Movie on englanninkielinen nimitys elokuvaversiolle, mutta onko siitäkään kunnon käännöstä? Thelma ja Louise tästä parivaljakosta kyllä tulee mieleen. Lopussa syöksytään rotkoonkin. Kirjan takaliepeessä on ote Die Welt -lehden arvostelusta, jossa tätä verrataan Sieppariin ruispellossa. Siepparin lukemisesta on niin pitkä aika, että en osaa tehdä vertailua. Pitäisikin varmaan lukea uudelleen.

Kiittää pitää myös kääntäjä Heli Naskia. Käännös on onnistunut. Kieli on tuoretta ja notkeaa, puhekielistä muttei kosiskelevaa.

Wolfgang Herrndorf: Ladaromaani (Tschick)

Suomennos Heli Naski. Atena 2012. 271 s.

Alison Bechdel: Hautuukoti - tragikoominen perheeni

2012-02-12T14:45:00.001+02:00

Äidille, Christianille ja Johnille.
Meillä oli hauskaa yhdessä,
kaikesta huolimatta.
- Kirjan omistus -

Vasta kirjablogeihin tutustuttuani ja erityisesti Sallan lukupäiväkirjaa jonkin aikaa seurattuani oikeastaan oivalsin, että sarjakuvat voivat antaa monenlaisia lukuelämyksiä, myös aikuisille. Jokapäiväisten sanomalehtistrippien ja satunnaisten Asterix- ja Lucky Luke -albumien lisäksi on olemassa myös jotakin ihan muuta.

Joulun välipäivillä tein aleostoksia nettikirjakaupoista ja jonkin tilauksen yhteydessä olin klikannut itselleni myös sarjakuvaromaanin Hautuukoti. En tiennyt kirjasta ja sen tekijästä Alison Bechdelistä yhtään mitään ennakkoon. Oikeastaan se oli ihan hyvä lähtökohta. Vaikutuin teoksesta monella tavalla. Ensinnäkin se oli puhtaasti teknisenä lukukokemuksena miellyttävä. Tekstiä on paljon, mutta kuvat ovat myös taidokkaita ja täynnä täydentäviä yksityiskohtia. Mietin lukiessani monesti, että tästä olisi saanut myös perinteisen elämäkerrallisen romaanin vaivatta. Piirtäminen on kuitenkin Bechdelille ominainen kerrontapa, sen huomaa tollompikin lukija. Tästä tuntui olevan hyvä aloittaa sarjakuvaromaaniin tutustuminen.

Kirjan koko nimi on Hautuukoti – tragikoominen perheeni. Nimi kertoo paljon. Teemat ovat vaikeita ja traagisia, mutta kerrontaote on lempeä ja humoristinen, vaikka säästelemisestä Bechdeliä ei voi syyttää. Konkreettisesti nimen Hautuukodilla viitataan perheen ensimmäiseen asuntoon, joka oli Alisonin isänisän kotitalo, asunnon ja hautaustoimiston yhdistelmä. Pienen yrityksen arki oli osa perheen elämää ihan konkreettisesti. Nimellä on kuitenkin vahva vertauskuvallinen merkitys. Myöhemmin nimittäin perhe muutti läheiseen vanhaan kartanoon, jonka pikkutarkka entisöinti ja sisustus muodostuivat isän pakkomielteiseksi harrastukseksi. Perheen sisäinen kylmyys ajoi kunkin perheenjäsenen omien harrastustensa pariin ja eristyksiin toisistaan.

Hautuukodissa Bechdel käy läpi omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan sekä isäsuhdettaan. Myös äidin ja tyttären välejä kuvataan, mutta isä on selkeästi keskeisemmässä roolissa. Sisarukset, kaksi veljeä, jäävät vaatimattomiksi taustahenkilöiksi. Varhaislapsuuden muistoissa isä oli arvaamaton, ankara ja väkivaltainenkin. Mitä suuremmiksi lapset kasvoivat, sitä enemmän heitä käytettiin työvoimana niin hautaustoimistossa, puutarhassa kuin kotona remontoinnissakin arkisempien kotitöiden lisäksi. Tätä puolta kasvatuksessaan Bechdel ei avoimesti kritisoi, mutta kuvista voi lukea melko paljon. Harvoin työskentelevät lapset näyttävät iloisilta.

Vähitellen Alison kelaa auki muistojaan ja yhdistelee niitä myöhemmin saamiinsa tietoihin. Mitä kotona oikein tapahtui? Mitä kaikkea lapsi tajusi mutta sysäsi tietoisesti tai tajuamattaan syrjään liian vaikeina ja käsittämättöminä asioina? Kaksi merkittävää tapahtumaa käyvät lukijalle selviksi jo varsin nopeasti. Isä kuoli, kun Alison oli parikymppinen. Vain joitakin kuukausia aiemmin Alison oli tajunnut olevansa lesbo. Mikä oli näiden tapahtumien välinen yhteys? Oliko sitä?

Hautuukoti on hieno teos monella tavalla. Ensinnäkin Bechdel käsittelee homoseksuaalisuutta avoimesti ja tuoreesti. Aihe saa syvyyttä isän tarinasta, joka askarruttaa tyttären mieltä. Minua miellytti myös teoksen kirjallinen maailma. Kummatkin Alisonin vanhemmat ovat ammatiltaan lukion kirjallisuudenopettajia. Isäkin joutui tekemään opettajan töitä hautaustoimistobisneksen lisäksi. Kirjallisuus oli yksi isän suurista intohimoista, ja sen avulla ja kautta myös Alison koki isän ajoittain läheiseksi. Kirjat yhdistivät. Äiti tekee väitöskirjaa, soittaa pianoa ja näyttelee. Perheelle ei jää aikaa. Äidistä annetaan hyvin kylmäkiskoinen ja etäinen kuva. Alison itsekin opiskeli yliopistossa kirjallisuutta, hän mm. osallistuu James Joycen Odysseus -kurssille, jota hän kuvaa pistämättömästi. Joyce on tietysti yksi hänen isänsä suosikkikirjailijoista.

Teos kuvaa mielestäni myös amerikkalaista pikkukaupunkielämää varsin suorasukaisesti. Alisonin isän koko elämä on sisältynyt muutaman neliökilometrin alueelle. Lähes kaikki kaupunkilaiset tuntuvat olevan sukua keskenään. Ahdistaa, on pakko päästä pois. Ahdistavia ovat myös perheen pakkomielteet. Isä omistautuu remontoinnille, sisustamiselle, puutarhanhoidolle ja kirjallisuudelle (seksuaalisten pakkomielteidensä lisäksi). Alison kärsii varhaisteininä pakko-oireisesta häiriöstä, joka on kuin suoraan tohtori Spockin lastenkasvatusoppaasta, jota äiti tuntui ahkerasti lukevan. Äiti paneutuu harrastajateatterin rooleihin yhtä antaumuksella kuin väitöskirjansa tekemiseen. Arki tuntuu soljuvan työnteon ja riitelyn siivittämänä.

Opettajan työ ei nyt niin rankkaa ole...

Teos tuntuu olevan melkoinen runsaudensarvi. Kaikkiaan sen lukeminen oli oikein virkistävää. Ei ihme, että Bechdel on saanut siitä vuonna 2007 Eisner-palkinnon, jota Wikipedia luonnehtii eräänlaiseksi sarjakuva-Oscariksi. Kiinnostuin niin kovasti, että nyt tekisi mieli hankkia käsiinsä Bechdelin muutkin suomennetut teokset, Lepakkoelämää ja Lepakkoelämää 2.

Alison Bechdel: Hautuukoti – Tragikoominen perheeni

(Fun Home; A Family Tragicomic) Suom. Taina Aarne

Like 2009. 238 s.

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

2012-02-06T17:17:00.000+02:00

Kaipasin tyttöystävääni kauheasti. Hän oli talvisin täysin apaattinen – apatosaurus, sellainen muinainen brontosauruksen näköinen olento mutta vielä kömpelömpi. Hänelle alkoi kertyä jo kilojakin, kun hän vain makasi sohvalla kaamosmasennuksessa. Hän ei enää puhunut minulle mitään.

Vuosi sitten blogeissa suitsutettiin Miina Supisen Apatosauruksen maa -nimistä novellikokoelmaa. Romaani Liha tottelee kuria oli kuitenkin vielä lukematta (on tosin vieläkin), joten ajattelin odottaa ja katsoa, josko tämäkin riemastuttavan hauskaksi mainittu kokoelma jossakin vaiheessa tulisi vastaan. Morren KKK-haasteeseen laitoinkin sitten molemmat Supisen kirjat, ja novelleista aloitin, koska kokoelma sattui kirjastoreissulla silmään. Mitään varausjonoja siis ei ainakaan enää ole.

Lukaisin kokoelman illassa, ja voin aika hyvin jakaa Zephyrin tunnelmat: ”Nyt jälkeenpäin on jotenkin petetty olo. Luin kokoelman tarinoita nopeasti, koska toivoin ja odotin, että juuri se seuraava olisi se nauruhermoja kutkutteleva, riemastuttavan raikas helmi. Sen sijaan hämmennyin aina vain enemmän ja enemmän, eikä tarinoiden huumori oikein uponnut minuun.” Marjiksen tunnelmia sen sijaan en voi jakaa, valitettavasti: ” Vähän väliä huomasin, että vaikka kirjassa tapahtui kauheita, minua vain nauratti. Suurimman osan ajasta taisin istua kirja kädessä mielipuolinen virne naamassani.”

Ihan kylmiltäni en kirjaan tarttunut, sillä alkukesästä kuuntelin äänikirja-antologian Nauravia naisia, jossa on mukana muutama Supisen novelli (Timanttinappi ja Miinus 200 astetta). Kyseiset novellit eivät kenties ole kokoelman oivaltavimmat, mutta antavat ihan hyvän kuvan Supisen tyylistä. Supinen kirjoittaa selkeästi, humoristisen ironisesti arkisista asioista, mutta mitään suurta innoittumista en kokenut.

Monet novelleista ovat hyvin lyhyitä, ja aiheet vaihtelevat melkoisesti. Yliponin valtakunnassa kasvatusotteensa menettänyt isä huokailee pienen tyttärensä edesottamuksien takia. Rahat ovat tiukalla, mutta minkäs teet, kun tytär haluaa ihanan muoviponin entisten jatkoksi. Ostettava on, vaikka tietää, että ilo ei ole pitkällinen. Kitkerä – aistimellinen teos taas kertoo museoon palkatusta miehestä, joka joutuu kesähelteellä vahtimaan lasikuutioon sijoitettua muurahaispesää. Homma on tylsin maailmassa. Edes koulussa tai armeijassa ei ollut niin pitkästyttävää. Aika purevasti Supinen kuvailee Kiasman taideteoksia J.

Ihmissuhteista Supisella on myös aika murskaavia huomioita. Suuhygienisti ja taiteilija eivät oikein pääse samalle aaltopituudelle yrityksestä huolimatta.

Monia novelleja lukiessani harmittelin, ettei Supinen kuitenkin irrotellut enempää. Esimerkiksi Elinvoimakakku-novellin koukku menee hukkaan harmillisesti. Sekin harmittaa, että tästä kokoelmasta ei oikein tunnu jäävän mitään mieleen, toisin kuin anni.M:lle. Paitsi ehkä se, että ihmisen nahasta saa erityisen kauniita lampunvarjostimia. Mutta pitänee se Liha tottelee kuria lukea, jospa se puhuttelee paremmin.

Satu Grönroos: Lumen syli

2012-02-04T12:21:00.000+02:00

Olen usein ennenkin ihmetellyt, miten täysin satunnaisesti valitut kirjat tuntuvat keskustelevan keskenään. Sain juuri luettua ja kirjoitettua Harjukaupungin salakäytävistä, joka siis sijoittuu Jyväskylään ja jossa viitataan ahkerasti Enid Blytonin Viisikkoihin. Sitten posti tuo uutuusromaanin, joka sijoittuu Jyväskylään ja jonka päähenkilö lukee Enid Blytonin Viisikkoja… Edellisessä tapahtuu outoja maan alla, salakäytävissä, jälkimmäisessä ainakin äiti tuntuu välillä osaavan lentää. Harju, Tuomiojärvi, Laajavuori ja muut Jyväskylän maamerkit vilahtelevat kummassakin taajaan. Jotain magiaa on kyllä tavallisessakin arjessa!

Toinen seikka, jota en voinut olla hämmästelemättä lukiessani Satu Grönroosin Lumen syliä, on suomalaisten kirjailijoiden kyvykkyys. On vaikea uskoa, että kyseessä on esikoiskirja, niin kypsältä ja valmiilta romaani tuntuu. Olkoonkin, että kirjoittaja on viisikymppinen toimittaja, jolle kirjoittaminen on työ. Silti. Aivan upea kaappaus Atenalta. Onnittelen. Leena Lumi kuvaa tunnelmiaan koskettavasti omassa blogissaan ja määrittelee romaanin mm. riipaisevaksi. Se on helppo allekirjoittaa.

Lumen sylin päähenkilö on seitsemänvuotias Helmi, joka aloittaa syksyllä koulun. Näkökulma vaihtuu välillä Helmin opettajaan Kaarinaan, jolle syksy merkitsee myös ensimmäistä koulupäivää, opettajana. Koulu-uran aloitus ei voisi paljon synkemmin alkaa. Helmin paras ystävä jää toisen koulupäivän aamuna kuorma-auton alle. Grönroos osaa kuvata tragedian uskomattoman pienin keinoin mutta silti vavisuttavasti. Koska eletään 1960-luvun loppua, mitään terapiaa tai keskusteluapua ei ole tarjolla. Rehtori tuntee myötätuntoa järkyttynyttä nuorta opettajaa kohtaan, mutta tarjoaa lääkkeeksi nopeaa unohtamista ja työntekoa. Samaa tarjotaan oppilaille. Tunti jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kukaan ei huomaa, että Helmin maailma järkkyi. Edes äiti ei tajua kysyä mitään ja saa tietää tapahtumasta vasta viikkojen kuluttua.

Helmi on ällistyttävän uskottava henkilö, eikä lapsikuvaus tosiaankaan ole helppoa. Grönroos onnistuu tavoittamaan 1960-luvun tunnelman ja tekemään siitä lukijalle konkreettisen. Nautin tästä kovasti. Oma koulunaloitukseni sijoittui seuraavan vuosikymmenen alkuun ja tapahtui pienessä maalaiskoulussa, mutta todella paljon samaa voin tavoittaa omista koulumuistoistani. Helmin perhe, äiti ja kolme lasta, asuvat työläiskaupunginosassa, Harjun varjossa, kuten äiti määrittelee. Kaupunkiasuntoa lämmitetään klapeilla, ruoka valmistetaan puuliedellä ja asioilla käydään huussissa. Puhelinta ei ole, mutta televisio sentään. Nämäkin muistot voin jakaa. Täytyy sanoa, että aikakaan ei pysty ihan kaikkea kultaamaan.

Helmin perhe ei ole ihan tavallisesta päästä. Äiti on kiireinen pankkineiti, joka riuhtaisee Helmin matkaan tarhasta niin, että tyttö tuntee lentävänsä äidin kädestä kiinni pitäen. Äitikin tuntuu välillä liikkuvan lentäen popliinitakki perässä hulmuten. Timo ja Tommi ovat Helmin pari vuotta vanhemmat kaksosveljet, joiden hupia tuntuu olevan lukutoukkapikkusiskon kiusaaminen. Helmi oppi lukemaan viisivuotiaana ja on siitä pitäen ahminut Viisikkoja ja Peppiä. Pepistä hän ei lopulta pidä. Helmiä harmittaa, että joku on jaksanut valehdella kokonaisen kirjan täyteen, että lapsi muka voisi asua yksin. Isästä Helmillä ja pojilla ei ole tietoa. Asiantila tuntuu vaivaavan eniten muita ihmisiä. Sitten eräänä aamuna keittiön sohvalla nukkuu aikuinen mies, Helmin isoveli Pena. Asiat eivät ainakaan muutu parempaan suuntaan, vaan äidin pitää ottaa iltatyökin tienatakseen ruuan ja asunnon koko sakille.

Helmillä on kova ikävä Mirjamia. Onneksi Mirjami välillä tulee Helmiä tapaamaan. Harmi vain, että muut suuttuvat, jos asian ottaa puheeksi. On toinenkin asia, josta Helmi ei voi kertoa kenellekään. Se on Otus, joka vaanii yksin liikkuvia pikkutyttöjä. Välillä Otus tuntuu tulevan Helmin kotiinkin, ainakin mielikuvituksessa.

Toisaalla seurataan Kaarinan, opettajan, elämää. Koulutyö alku on ollut nuorelle opettajalle ja tuoreelle rouvalle jännittävää aikaa. Mutta kuukautisten poisjäännille selviää perinteisempi syy kuin jännittäminen. Miten voi olla raskaana, jos on unohtanut yhden pillerin? Kaarina epäilee kaikkea, avioliittoaan perikunnollisen mutta työlleen omistautuneen Anteron kanssa, omaa kypsyyttään äidiksi, työuran lyhyeksi lässähtämistä. Odotus tuntuu vielä alkavan kammottavan huonojen enteiden alla.

Kirja koostuu lyhyistä luvuista. Helmin näkökulmasta kerrotaan enemmän, mutta aina välillä on Kaarinan vuoro. Opettajan ja oppilaan tarinat kietoutuvat yhä tiiviimmin yhteen. Aloituksena on lyhyt prologi, joka rikkoo muuten kronologisesti etenevän tarinan. Itse palasin vielä siihen loppuun päästyäni. Oli tarkistettava, miten se nyt oikein menikään. Ratkaisu on kyllä ihan toimiva, mutta (ja tämä taitaa olla ainoa mutta) ei kovin kekseliäs. Aika moni muukin kirjailija on aloittanut romaaninsa lopusta palatakseen sitten alkuun.

Pieni Helmi käy sydämeen. Tekisi mieli ravistella aikuisia. Äiti on liian kiireinen ja työllä rasitettu, että hänellä olisi oikeasti aikaa kuunnella Helmiä. Äiti on inhimillinen, eikä häntä voi syyttää, vaikka näkeekin hänen toimivan Helmin kannalta väärin. Yhden ihmisen niskaan vain kerta kaikkiaan ei voi lastata kaikkea. Pena kuuntelee ja auttaakin Helmiä, mutta hänen omat ongelmansa tunkevat liian usein tielle. Opettajalla on liikaa tekemistä omien murheidensa kanssa. Voi pikku Helmiä!

Satu Grönroos: Lumen syli

Atena 2012. 311 s.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

2012-02-02T16:00:00.005+02:00

Huhhuh! Pitää oikein huokaista, ravistella sadepisarat sateenvarjosta ja haukata pala päärynästä. Olen lukenut Pasi Ilmari Jääskeläisen kehutun ja hehkutetun romaanin Harjukaupungin salakäytävät. Jostain syystä olin saanut kirjasta mielikuvan, että se on vaikea, snobistisen korkeakirjallinen, ei siis ihan minun makuuni. Onneksi kuitenkin selätin perusteettomat ennakkoluulot, valitsin tämän yhdeksi Morren Itsenäisyyspäivähaasteen kirjaksi ja tilasin sen nettikaupasta joululomalla. Olen vaikuttunut!

Pidin kirjasta monestakin syystä. Kirjan nimessä viitataan Harjukaupungilla Jyväskylään, ja kirjassa sitä kutsutaan reilusti Jyväskyläksi. Kaupunki on paitsi romaanin miljöö myös vahva osa itse tarinaa, oikeastaan yksi toimijoista. Kadehdin kaikki jyväskyläläisiä kirjaa lukiessani! Olen itse käynyt kaupungissa vain pari hassua kertaa, joten en päässyt juurikaan nauttimaan paikallistuntemuksen tuomista ahaa-elämyksistä. Neron portaille olisi mahtavaa vielä joskus kiivetä, ja ensi kerralla on pakko syödä jäätelöt Kirkkopuistossa. Jos ei sada. Älkää hyvät jyväskyläläiset hävittäkö merkityshiukkasellisia paikkojanne!

Pidin myös suorista viittauksista klassikkoelokuviin, joita tunnen harmikseni, sen lukiessani huomasin, todella heikosti. Jos asuisin kaupungissa, voisin kenties liittyä elokuvakerhoon…Opiskeltavaa siis riittää. Onneksi sentään Enid Blytonin Viisikot on tullut luettua niin monta kertaa, että uskon huomanneeni viittaukset ja ironisoinnitkin melko tarkkaan. Kunnon eväät piknikille, ja seikkailu voi alkaa!

Erityisen paljon pidin aivan huikeasta ideasta, että kirjalla on kaksi loppua. Kirjasta on siis alkujaan otettu kaksi eri painosta, joiden viimeiset 20 sivua ovat erilaiset. Versiot ovat nimeltään Rouge ja Blanc. Koska tilasin kirjan verkkokirjakaupasta, jouduin tyytymään kohtalooni. Se toi minulle Rougen. Onneksi kirjan lopussa on linkki kustantajan sivulle, josta voi lukea (ja tulostaa halutessaan) toisen version loppusivuista. Kirjastossa näkyi olevan kumpaakin versiota. Aika kutkuttavaa!

Pidin myös Jääskeläisen tavaramerkistä eli maagisen realismin tai reaalifantasian tyylilajista. Arkiseen tarinaan on istutettu vaivihkaisia maagisia aineksia, jotka tuntuvat olevan kirjan henkilöille itsestäänselvyyksiä. Lukija vain tuntuu välillä harovan tyhjää, kun perinteisesti ajateltu todellisuus ei toimikaan kirjan maailmassa. Harjukaupungin salakäytävissä maagista ulottuvuutta edustavat Jyväskylän alla risteilevät salakäytävät, joissa kirjan päähenkilöt ovat varhaisteini-iässä seikkailleet. Salakäytävät ovat olemassa, mutta niihin pääseminen tai niiden löytäminen onnistuu vain harvoilta. Lisäksi kaikki niissä koettu tuntuu unohtuvan ja katoavan heti, kun niistä pääsee pois. Kaikki eivät kuitenkaan pääse. Ehkä. Vai mitä on tapahtunut Timi-koiralle ja Karrille?

Hauska yksityiskohta on Facebookin kohtalokas osuus kirjan juonessa. Pahuksen vehjettä kannattaa oikeasti varoa J tai ainakin käyttää harkitummin kuin kirjan päähenkilö Olli Suominen tekee. Tosin kavereita tuntuu putkahtelevan ihan tyhjästäkin. Kustantaja ja kirkkovaltuutettu Olli Suominen on keski-ikäisessä harmaudessaan liikuttavan todentuntuinen henkilö! Hän on oikea hitaan jatkumohakuisuuden eli porvarillisen tylsyyden ruumiillistuma, joka alkaa öisin hiiviskellä alakertaan voidakseen kurkata Facebookia. Vastakohtana on kuuluisa kirjailija Kerttu Kara, jonka elämä on kaikin puolin kadehdittavan elokuvallista. Olli huomaa vasta Facebookissa, että suosikkikirjailija Kara on hänen nuoruudenrakkautensa, päärynämekkoinen tyttö. Yhtäkkiä Karan teos Elokuvallinen elämänopas on kaikkien huulilla ja käsissä. Tapahtumat lähtevät vyörymään vääjäämättömällä voimalla, ja samalla paljastuu menneisyyden saloja. Kirjan juoni on rakennettu mestarillisen taitavasti ja koukuttavasti, vaikka hieman tässäkin olisi ollut tiivistämisen varaa.

Kirjallinen elämä kohtaa joskus maagisesti todellisuuden. Vai mitä tuumitte siitä, että kirjassa Kerttu Kara alkaa kirjoittaa kaupunkiopasta nimeltä Maaginen kaupunkiopas Jyväskylän elokuvallisista paikoista, joissa merkityshiukkaset maagisesti tiivistyvät. Olli kustantaa kirjan, ja arvelee, että seuraavana kesänä Jyväskylän matkailutoimi alkaa järjestää kirjallisia kävelykierroksia kirjan tapahtumapaikoille. Käsittääkseni Jyväskylän matkailutoimi järjesti viime kesänä kirjallisia kävelyretkiä Harjukaupungin salakäytävien tapahtumapaikoille…

Vielä lopuksi makupala kirjan alusta, jossa meille esitellään Olli Suomisen vaimo Aino, luokanopettaja:

”…opettajaksi Aino suhtautui yllättävän välinpitämättömästi taiteisiin ja kulttuuriin yleensäkin. Aino mieltyi usein kaikenlaiseen kitsiin ja käytti Hello Kitty -penaalia olematta vähääkään itseironinen.”

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Atena 2010. 375 s.

Harjukaupungin salakäytävien juonikuvioista keskustelua Juonittelua-blogissa!

Kirsin Globalia-ehdokkaat

2012-02-01T10:00:00.002+02:00

1. Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Olin aiemmin lukenut Pettersonilta kirjan Hevosvarkaat, josta pidin kovasti. En pettynyt tähänkään, vaikka kirjat ovat kovin erilaiset. Ehkä hyvä niin.

2. Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä

Minulle SE Hustvedt on Kaikki mitä rakastin, mutta pidin tästäkin. Mukana ovat kaikki Hustvedtin tuntomerkit: älyllisyys, huumori, taideviittaukset, loistava kerronta, naisnäkökulma.

3. Sarah Waters: Vieras kartanossa

Kirja, jota odotin, ahmin ja nautin. Hiukkasen petyinkin, mutta vain liiallisten ennakkopaineitten takia. Lukuromaani parhaimmillaan.

4. Annie Proulx: Näin on hyvä

Proulx on ollut suosikkejani jo pitkään, eikä ole vielä tarvinnut koskaan pettyä. Ei nytkään. Loistava novellikokoelma, jossa purevaa viimaa mutta myös lämpöä.

5. Chimamanda Ngochi Adichie: Huominen on liian kaukana

Novellikokoelma. Adichien romaani Puolikas keltaista aurinkoa on viime vuosien vaikuttavimpia lukukokemuksiani, eikä tämäkään kirja ollut pettymys.

6. David Grossman: Sinne missä maa päättyy

Lukukokemus on kuin maratonjuoksu. Maalissa on todella maitohapoilla mutta onnellinen suorituksesta. Vaikuttava, pysäyttävä kirja sodasta rauhan ja ihmisyyden puolesta.

Mitä kirjoja ostetaan?

2012-01-28T17:00:00.005+02:00

Edellisen kirjoituksen innoittamana jatkan vielä tilastotietojen tutkailua. Innoitusta sain myös Kirsti Ellilän Kirjailijan häiriöklinikan päivityksestä Menestysteos. Ellilä oli lukenut ruotsalaisen Kajsa Ingemarssonin kirjan Keltaisten sitruunoiden ravintola, joka oli vuonna 2005 ollut Ruotsin myydyin kirja. Luettuaan Ellilä oli jäänyt ihmettelemään, miksi ihmeessä ruotsalaiset olivat sankoin joukoin ostaneet juuri tätä kirjaa, joka ei herättänyt hänessä juuri mitään tuntemuksia: No minä luin ja katso, minustakin se oli kiva. Viihdyin sen parissa mainiosti muutaman uneliaan iltapäivän. Virinneessä keskustelussa monet olivat samoilla linjoilla, että kyseessä ei nyt ollut kovinkaan kummoinen kirja, naisille suunnattua melko harmitonta viihdettä (tosin mm. Anu Holopainen oli ärsyyntynyt alun raiskausyrityksen sivuuttamisesta), joka ei juuri muistijälkiä mieleen jätä. Sattumalta minäkin olen kirjan lukenut, koska tein siitä arvion lehteen. Viihteellisyyden ole huomannut minäkin, samoin kaavamaisuuden, mutta koska arviota tehdessään yrittää löytää myös hyviä puolia, olen aikoinani sanonut mm. seuraavaa:

”… vaikka Keltaisten sitruunoiden ravintola on ihmissuhde- tai rakkausromaani, siinä kuitenkin käsitellään mm. nyky-Ruotsin työoloja varsin kipakalla otteella. Ravintola-alalla riesana ovat mm. huonot palkat, hankalat työajat ja pimeät työsuhteet. Ruotsissakin kärsitään globalisaatiosta, kun tuotantoa siirretään muualle.

Agnes lähtee mukaan ystävänsä uuteen ravintolaan ja huomaa viihtyvänsä. Bisnes ei kuitenkaan luista ihan toiveiden mukaan, ja lopulta kaikki on yhden kortin varassa. Jos pelätty ravintolakriitikko Lola kirjoittaa ravintolasta arvostelun, se voi pelastaa tai tuhota kaiken. Lukija arvaa kauan ennen kirjan henkilöitä, kuka on Lola ja kuka tulee olemaan Agnesin uusi rakkaus, mutta ei se vie lukuiloa.

Keltaisten sitruunoiden ravintola on harmitonta, rentouttavaa viihdettä.”

Johtopäätös siis voisi olla vaikkapa, että ruotsalaiset ovat halunneet ostaa viihdyttävää lukemista. Ingemarsson on tietääkseni kohtuullisen tunnettu henkilö, ja ainakin kustantaja Otava kuvaa kirjailijaa näin:

Ruotsalainen Kajsa Ingemarsson (s. 1965) on suosittu kirjailija, kolumnisti sekä tv- ja radioesiintyjä. Ennen kirjailijaksi ryhtymistään Ingemarsson työskenteli Ruotsin turvallisuuspoliisin SÄPOn vastavakoilussa. Hän puhuu puolaa ja venäjää ja on ollut tulkki ja kääntäjä, samoin kuin valokuvamalli. Ingemarssonilla on kaksi lasta ja hän asuu perheineen Tukholmassa.

Mietin sitten, mitä me suomalaiset ostamme. Avuksi jälleen kaivoin esiin Suomen kustannusyhdistyksen sivut, joilta löytyvät bestseller-listat vuodesta 2000 alkaen. Poimin listoilta kolme myydyintä kotimaista ja käännöstä kultakin vuodelta. Tältä näyttää:

Vuosi 2000

1	Laila Hietamies: Kesän korkea taivas	Otava	75900
2	Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä	Otava	74600
3	Väinö Linna: Sotaromaani	WSOY	63800

1	Liza Marklund: Uutispommi	Otava	88000
2	Patricia Cornwell: Mustalla merkitty	Otava	79100
3	Henning Mankell: Palomuuri	Otava	60500

Vuosi 2001

1	Arto Paasilinna: Ihmiskunnan loppulaukka	WSOY	66000
2	Laila Hietamies: Syksyksi kotiin	Otava	65400
3	Ilkka Remes: Uhrilento	WSOY	61000

1	J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta 1-3	WSOY	87000
2	Patricia Cornwell: Viimeinen piiri	Otava	73100
3	Liza Marklund: Paratiisi	Otava	69800

Vuosi 2002

1.	Leena Lehtolainen: Kun luulit unohtaneesi	Tammi	81 300
2.	Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie	WSOY	74 500
3.	Ilkka Remes: Itäveri	WSOY	72 900

1.	Henning Mankell : Tanssinopettajan paluu	Otava	63 700
2.	Jean M. Untinen-Auel : Luolien suojatit	WSOY	62 800
3	Herbjørg Wassmo : Dinan kirja	Otava	54 000

Vuosi 2003

1.	Ilkka Remes: Ikiyö	WSOY	135 200
2.	Laila Hietamies: Siellä jossakin	Otava	70 500
3.	Laila Hietamies: Koivu ja tähti	Otava	57 800

1.	Henning Mankell: Ennen routaa	Otava	79 700
2.	Patricia Cornwell: Raatokärpänen	Otava	67 700
3	Liza Marklund: Punainen susi	Otava	55 200

Vuosi 2004

1.	Laila Hietamies: Kallis kotimaa	Otava	121 600
2.	Arto Paasilinna: Tohelo suojelusenkeli	WSOY	95 600
3.	Reijo Mäki: Huhtikuun tytöt	Otava	82 900

1.	Dan Brown: Da Vinci-koodi	WSOY	155 700
2.	Patricia Cornwell: Pahan jäljillä	Otava	76 400
3	Henning Mankell: Leopardin silmä	Otava	41 600

Vuosi 2005

1.	Ilkka Remes: Nimessä ja veressä	WSOY	118 700
2.	Laila Hirvisaari: Kruununpuisto	Otava	95 900
3.	Arto Paasilinna: Suomalainen kärsäkirja	WSOY	74 200

1.	Dan Brown: Enkelit ja demonit	WSOY	150 800
2.	Patricia Cornwell: Pedon leima	Otava	59 100
3	Dan Brown: Da Vinci -koodi	WSOY	52 100

Vuosi 2006

1.	Ilkka Remes: 6/12	WSOY	151 600
2.	Laila Hirvisaari: Myrskyn edellä	Otava	100 500
3.	Kjell Westö: Missä kuljimme kerran	Otava	89 300

1.	Dan Brown: Meteoriitti	WSOY	97 300
2.	Henning Mankell: Kennedyn aivot	Otava	67 700
3	Kate Mosse: Labyrintti	Otava	57 500

Vuosi 2007

1.	Ilkka Remes: Pahan perimä	WSOY	133 100
2.	Laila Hirvisaari: Grand Hotel	Otava	118 500
3.	Reijo Mäki: Uhkapelimerkit	Otava	63 400

1.	Dan Brown: Murtamaton linnake	WSOY	71 500
2.	Henning Mankell: Italialaiset kengät	Otava	45 600
3.	Liza Marklund: Elinkautinen	Otava	42 300

Vuosi 2008

1.	Sofi Oksanen: Puhdistus	102 200	WSOY
2.	Ilkka Remes: Pyörre	82 500	WSOY
3.	Laila Hirvisaari: Vuoksen helmi	77 600	Otava

1.	Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa	54 000	Otava
2.	Henning Mankell: Kiinalainen	50 300	Otava
3.	Liza Marklund: Paikka auringossa	48 000	Otava

Vuosi 2009

1.	Laila Hirvisaari: Pihkovan kellot	Otava	82 400
2.	Ilkka Remes: Isku ytimeen	WSOY	72 900
3.	Kjell Westö. Älä käy yöhön yksin	Otava	57 60

1.	Henning Mankell: Rauhaton mies	Otava	70 100
2.	Dan Brown: Kadonnut symboli	WSOY	67 900
3.	Patricia Cornwell: Scarpetta	Otava	38 500

Vuosi 2010

1.	Ilkka Remes: Shokkiaalto	WSOY	72 600
2.	Riikka Pulkkinen: Totta	Otava	59 100
3.	Reijo Mäki: Kolmijalkainen mies	Otava	55 200

1.	Patricia Cornwell: Valokeilassa	Otava	49 400
2.	Tess Gerritsen: Jääkylmä	Otava	43 600
3.	Dan Brown: Kadonnut symboli	WSOY	38 300

Vuosi 2011

1.	Laila Hirvisaari: Minä Katariina	Otava	83 900
2.	Ilkka Remes: Teräsleijona	WSOY	69 100
3.	Rosa lIksom: Hytti nro 6	WSOY	66 100

1.	Patricia Cornwell: Kuolleiden satama	Otava	43 900
2.	Tess Gerritsen: Hiljainen tyttö	Otava	39 000
3.	Henning Mankell: Likainen enkeli	Otava	35 300

Mitä johtopäätöksiä näistä sinänsä yllätyksettömistä luvuista ja nimistä voi sitten tehdä? Ainakin suomalaiset ostavat eniten viihdettä. Dekkarit, toimintajännärit ja romantiikka ovat ostetuimpia lajeja. Kotimaisten puolella vain muutamat klassikoitten uusintapainokset ja pari Finlandia-voittajaa ovat päässeet murtamaan selkeän viihteen monopolin. Paasilinna edustanee huumoria, mutta viihdettä kai hänenkin loppuajan kirjansa ihan selkeästi ovat. Riikka Pulkkisen Totta taitaa olla ainoa hieman erilainen menestyjä joukossa. Käännösten puolella kansainväliset suursuosikit ovat vallassa meilläkin. Taru sormusten herrasta on pieni poikkeus, mutta sen uusintapainosta siivitti tietysti elokuvien levitys. Suomalaiset suosivat varmoja, tuttuja tekijöitä. Uutuuskirjat ovat hävyttömän kalliita, joten on hyvä tietää, mitä saa rahoillaan. Kirjakerhot myös edistävät näiden takuunimikkeiden myyntiä.

Voiko tässä valossa ihmetellä ruotsalaisia? J

'''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''

En malta olla liittämättä tähän linkkiä Puolisilmä-blogiin, jossa aihetta myös tavallaan sivutaan. Johnny kirjoittaa näin:

Selailin erästä gradua (Bittejä paperilla - Kirjan hinta ja kaunokirjallisuuden tuotannon murros 2000-luvun alussa, Aila-Liisa Laurila, Huhtikuu 2005) ja löysin kirjan hinnan koostumisesta tällaisen arvion:

Kotimaisten kertojien teoksen keskihinta oli vuonna 2003 26,84€. Se muodostui graduntekijän karkean laskutoimituksen mukaan seuraavista asioista:

Kirjakauppa                   6,71
Tekninen valmistus    5,37
Tekijänpalkkio                    4,03
Kustantajan yleiskulut         4,03
Kuluttajan alennukset          2,68
Arvonlisävero    2,15
Kustantajan mainonta         1,34
Kustantajan marginaali        0,54

Tuosta voi sitten laskea, paljonko noin keskimäärin menestyskirjailija tienaa kirjansa myynnillä. 10 000 kirjan myynnillä vuodessa saa jo ihan kelpo tilin. Mutta silloin pitää keikkua meikäläisten myyntilistojen kärkisijoilla. 1000 kirjalla ei vielä paljoa juhlita, ja se taitaa olla paljon arkisempi tulos kuin soisi.

Kuka vielä ostaa kirjoja?

2012-01-27T18:42:00.002+02:00

Suomen kustannusyhdistys julkaisi keskiviikkona 25.1. tilastot kirjamyynnin kehityksestä Suomessa vuonna 2011. Asiasta uutisoitiin tuoreeltaan netissä, ja seuraavan päivän Helsingin Sanomissa oli aiheelle pyhitetty koko kulttuuriosion etusivu (ei kuitenkaan taloussivuilta). Otsikoiden, lukujen ja laskevien käyrien edessä kirjanystävä ei kovin iloiseksi itseään tunne. Kirjojen myynti laski rajusti viime vuonna otsikoi Helsingin Sanomien verkkolehti keskiviikkona 25.1. Torstain paperilehdessä aiheeseen oli otettu hieman toinen näkökulma. Hesari on oman mittarinsa avulla laittanut suomalaiset kustantamot laadulliseen paremmuusjärjestykseen, ja kärkipaikkaa pitää nyt WSOY viimevuotisen Otavan sijaan.

Suomen kustannusyhdistyksen sivuilla voi tarkastella vertailukäyriä, jotka kuvastavat pelkkää myyntiä. Alaspäinhän nuo viivat tuntuvat menevän, vaikka kuinka tutkailisi. Mistään dramaattisesta ”rajusta laskusta” lienee kuitenkin turha puhua? Kaikkien kirjojen kokonaismyynti on alentunut edellisvuodesta 6,7 %. Onhan se selkeää alenemista, myönnetään. Hesarissakin avataan lukua hieman lisää. Suurin lasku on tapahtunut tietokirjapuolella, 8,7 %. Tietokirjat taas kattavat koko kirjamyynnistä 37 %, eli aika ison siivun. Tietokirjojen myynnin lasku tuskin on mikään yllätys. Tieto siirtyy nettiin ja vauhdilla. Säästöt silmissä leikataan esimerkiksi koulukirjastojen hankintoja. Ne nyt varmasti eivät ole olleet koskaan mikään tietokirjamyynnin kivijalka, mutta noin käytännön esimerkkinä kuitenkin. Ajatellaan, että tieto vanhenee niin nopeasti, ettei kannata sijoittaa niukkoja rahoja fyysisiin kirjoihin. Kouluissa myös opetetaan tiedonhankintaa. Kun kirjojen tiedot ovat jo ikivanhoja (koska uusia kirjoja ei ole säästösyistä hankittu), käytetään ilmaista nettiä. Kierre alkaa olla valmis?

Kaunokirjallisuudenkaan prosenttilukema, - 5,9 %, ei saa kovin iloiseksi. Kaikkein surullisinta on lasten- ja nuortenkirjallisuuden lasku, - 6,6 %. Antti Majander kirjoittaa Hesarissa, että lasten kuvakirjat myyvät hyvin, mutta vähän isompien tekstipainotteiset teokset jäävät myymättä. Surullista. Samaan aikaan saa lukea huolestuneita tiedotteita nuorten lukuharrastuksen hiipumisesta. Jotain pitäisi tehdä, vai mitä? Mutta mitä?

Kaunokirjallisuus siis on sinnitellyt tietokirjallisuutta paremmin. Lisäksi ilahduttava tieto on, että kirjakaupoilla on mennyt ihan kohtuullisesti ja että ne ovat jopa lisänneet kaunokirjallisuuden myyntiä, vaikka kokonaisuus jäikin 2,3 % miinukselle.

Suomen kustannusyhdistyksen tilastoissa muuten eivät ole kaikki suomalaiset kustantajat, vaan vain kymmenen suurinta: Edita, Gummerus, Karisto, Kirjapaja, Otava, Sanoma Magazines Finland, Tammi, Weilin+Göös, WSOY ja WSOYPro (sekä merkittävimmät kirjakerhot). Listalta puuttuvat siis mm. Atena, Avain, Teos, Siltala, Minerva…

Kaikkiaan muuten kirjoja tämän tilaston mukaan myytiin viime vuonna 128 680 000 eurolla.

Ketkä sitten kirjoja ostavat? Tutkimuksen mukaan suurkuluttajaksi lasketaan, jos ostaa yli kymmenen kirjaa vuodessa. Tällaisia ovat yleensä keski-ikäiset, korkeakoulutetut naiset, joiden taloudessa asuu lapsia, siis kuten minä. Ostinko vuonna 2011 kymmenen kirjaa? Totta vieköön! Jo PEKKin jäsenyys toi kahdeksan uutuusteosta kotiin. Ostin kirjoja perinteisesti kirjakaupasta ja joitakin marketistakin. Lisäksi olen asioinut antikvariaateissa ja kirpputoreilla. Hankintoja teen aika lailla myös netin kirjakaupoista, koska hinnat ovat pääsääntöisesti kirjakauppoja edullisemmat ja valikoimat paremmat. Postikuluja ei joko ole, tai ne ovat tavallisia paketteja edullisempia (tietysti sisällä tuotteen hinnoissa, ymmärrän tämän, mutta silti). Hankin kirjoja satunnaisesti nettihuutokaupoistakin. Saan kirjoja myös lahjaksi ja ilmaiseksi muutenkin, esimerkiksi arvostelukappaleita lehtiarvioita varten. Kirjat ovat suosittuja lahjoja. Taidan olla suvun nuorison keskuudessa hieman epäsuosittu, koska aina tilaisuuden tullen ostan lahjaksi kirjoja. Joululahjoja ostin aika vähän, mutta silti taisin laittaa yhteensä kahdeksan kirjaa pakettiin. Lisäksi oli pari kirja-aiheista kalenteria pukinkontissa.

Kustannusyhdistyksen sivuilta saa näkyviin myös eri vuosien bestseller-listat, eli lajeittain 20 myydyintä teosta. Alla vuoden 2011 myydyimmät.

1.	Laila Hirvisaari: Minä Katariina · arvostelukappale, äänikirja	Otava	83 900
2.	Ilkka Remes: Teräsleijona	WSOY	69 100
3.	Rosa lIksom: Hytti nro 6	WSOY	66 100
4.	Jari Tervo: Layla · ostettu marketista	WSOY	62 700
5.	Reijo Mäki: Mustasiipi · lainattu ystäviltä, jotka luultavasti ostaneet kirjakaupasta	Otava	44 500
6.	Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti	Otava	40 100
7.	Katja Kettu: Kätilö · ostettu nettikirjakaupasta, äänikirja lainattu kirjastosta	WSOY	27 700
8.	Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura · äänikirja lainattu kirjastosta	Tammi	26 200
9.	Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja · äänikirja lainattu kirjastosta, kirja hankintalistalla	WSOY	25 900
10.	Kari Hotakainen: Jumalan sana · äänikirja lainattu kirjastosta	Siltala	25 400
11.	Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis	Siltala	23 400
12.	Heli Laaksonen: Peippo vei · kirja kirjakaupasta, äänikirja nettikaupasta	Otava	23 100
13.	Kaari Utrio: Oppinut neiti · arvostelukappale	Amanita	22 500
14.	Eppu Nuotio: Loppu · muistaakseni lainasin työkaverini kappaletta	Otava	20 300
15.	Enni Mustonen: Jääleinikki	Otava	19 700
16.	Virpi Hämeen-Anttila: Railo · arvostelukappale	Otava	18 200
17.	Antti Tuuri: Ikitie	Otava	15 400
18.	Matti Rönkä: Väärän maan vainaja · lainasin työkaverilta	Gummerus	14 700
19.	Taavi Soininvaara: Punainen jättiläinen	Otava	14 000
20.	Miika Nousiainen: Metsäjätti	Otava	13 400

Kahdestakymmenestä myydyimmästä kotimaisesta kaunokirjasta siis olen ostanut kolme, niistä yhden kahteen kertaan (ja taisinpa ostaa vielä kolmannen kappaleen lahjaksi).

1.	Patricia Cornwell: Kuolleiden satama	Otava	43 900
2.	Tess Gerritsen: Hiljainen tyttö	Otava	39 000
3.	Henning Mankell: Likainen enkeli	Otava	35 300
4.	Liza Marklund: Panttivanki	Otava	35 200
5.	Donna Leon: Kasvot kuvassa · en muista, mistä olen ostanut	Otava	29 800
6.	Jean M. Untinen-Auel: Maalattujen luolien maa. · arvostelukappale	WSOY	27 500
7.	Jan Wallentin: Strindbergin tähti	Otava	23 000
8.	John Verdon: Numeropeli · antikvariaatista	Gummerus	22 400
9.	Mary Higgins Clark: Perinnön varjo	Tammi	21 700
10.	Mari Jungstedt: Kevään kalpeudessa	Otava	21 000
11.	Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon · nettikirjakaupasta	Otava	17 100
12.	Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi	WSOY	17 100
13.	Anna Jansson: Unissakävelijä	Gummerus	15 200
14.	Paulo Coelho: Alef	Bazar	15 200
15.	Leif G.W. Persson: Matkan pää	Otava	14 800
16.	Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä · muistaakseni nettikirjakaupasta hankittu	Otava	14 100
17.	Nora Roberts: Jotain sinistä	Gummerus	12 500
18.	Jens Lapidus: Luksuselämää	Like	12 200
19.	Ian McEwan: Polte · arvostelukappale	Otava	10 900
20.	Stephen King: Kuvun alla	Tammi	10 800

Hesarin oma laatumittari on kiinnostava. Lehdessä on tarkka selostus pisteittämismenetelmästä. Systeemi koskee vain kotimaista kirjallisuutta. Olisikin hauska verrata kustantajien käännösohjelmia samalla menetelmällä. Itse olen sen eräällä tavalla jo tehnytkin laatiessani ehdokaslistaani Globaliaa varten. Kuuden ehdokkaan listaltani viisi on sattumalta yhdeltä ja samalta kustantajalta.

Mitä ajatuksia sitten heräsi bestseller-listoja lukiessa? Ensinnäkin tietysti se, ettei myyntikuningatar ollut kovin suuri yllätys. Hirvisaarella on vankkumattomat faninsa tai ainakin uskolliset lukijansa, ja Minä, Katariina on laadukas historiallinen romaani. Remeskään ei ollut yllätys, oikeastaan päinvastoin, haukotuttava itsestäänselvyys. Toimintaviihteellä on toki sijansa, ja Remes on ammattilainen sen tuottajana. Itse en vain enää jaksa. Iloinen yllätys mielestäni on Finlandia-voittajan hieno menestys – palkinto on siis toiminut toivotulla tavalla. Uskallan nimittäin epäillä, että Liksomin kirja olisi ollut listalla mukana ilman palkintoa. Eniten iloitsen Katja Ketun Kätilön mainiosta myynnistä! Blogistanian Finlandiakin taitaa edistää myyntiä J Joojoo, sehän jaettiin vasta tämän vuoden puolella, tiedän. Mutta todella hyvä uutinen tämä, minusta! Muuten kotimaisten lista on yllätyksetön, varmoja, laadukkaita kirjoja tutuilta tekijöiltä.

Myyntilukujen perusteella kotimaisuus jyrää kirjamarkkinoilla. Parhaiten myyty käännöskirja sijoittuisi yhteislistalla vasta viidenneksi ja myi lähes puolet vähemmän kuin myydyin kotimainen. Jännitysviihde ja romantiikka jyräävät, ja mielestäni listalla on vain kaksi laaturomaania, Kesä ilman miehiä ja Polte.

Vuoden myydyimpien joukkoon pääsemiseksi saattaisi olla etua aikaisesta julkaisemisesta. Ei kirjankaan elinkaari sentään voi olla pari kuukautta. Vai voiko? Vuoden 2011 myydyin kirja oli muuten Sääpäiväkirja 2012.

Katja Kettu: Kätilö

2012-01-24T09:58:00.001+02:00

Ja niin se on: Saatana saa vain harvoin tosi palkkansa tässä maailmassa tai ainakin saa pitää kemujaan aivan liian kauan. Liian kauan juuri siksi, että heikot ja sodasta huumaantuneet ihmiset eivät hoksaa ruveta vastahankaan. Kuten minä.

Katja Ketun Kätilö herätti kiinnostukseni jo aika varhain viime syksynä, kun blogeihin alkoi putkahdella vaikuttuneita esittelyjä poikkeuksellisen puhuttelevasta romaanista. Jotenkin tuntui, että ns. virallinen taho, ts. lehtien ym. kriitikot eivät teoksesta ihan niin kovaa meteliä pitäneet kuin kenties olisivat voineet. Mutta onpa Hesarissakin ilmestynyt näemmä jo lokakuun alussa Antti Majanderin arvio. Jonkinlaisesta informaatioähkystä tässä kai kärsii itse kukin huomaamattaan, sillä olen todennäköisesti ainakin silmäillyt tuonkin tekstin jo tuoreeltaan, mutta en muistanut sitä ennen tarkistusgooglailua.

Tunnustettakoon tässä nyt sekin, että luulin Kettua esikoiskirjailijaksi. Nimi oli näet täysin tuntematon ennen viime syksyä. Luulo oli kuitenkin väärä, sillä Kätilö on Ketun kolmas romaani. Esikoinen Surujenkerääjä ilmestyi jo vuonna 2005, ja Hitsaaja 2008. Luettavaa siis on vielä tälläkin suunnalla.

Kätilöstä on siis blogeissa kirjoitettu kiitettävän runsaasti, ja vuodenvaihteessa kirjablogistit äänestivät sen vuoden 2011 Blogistanian Finlandian voittajaksi. Itsekin annoin yhden ehdokkuuspaikan, koska sääntöjen mukaan kirjan lukeminen ei ollut edellytyksenä ehdokkuudelle. Sääntömuutos lienee jo päätetty tämän vuoden äänestystä silmällä pitäen? Ketulle muuten ojennetaan tuosta ansaitusta voitosta hieno kunniakirja Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa keskiviikkona 16.2. klo 17. Samassa yhteydessä Salla Brunou haastattelee kirjailijaa. Menkää ihmeessä paikalle, ketkä lähistöllä olette!

Tarkoitukseni oli ensin kuunnella Kätilö äänikirjana, koska onnekkaasti sain sen lainaksi kirjaston uutuushyllystä. Kuuntelu kuitenkin lykkääntyi joulukiireiden takia, eikä lainaa saanut enää varausten vuoksi uusittua. Niinpä tuon BF-voiton ja siitä seuranneen virtuaalikeskustelun takia päädyin hankkimaan kirjan ihan perinteisenä versiona itselleni. Hyvä niin, sillä kirjan lukeminen vaatii kunnon keskittymistä. Olen myös enemmän lukemalla kuin kuuntelemalla oppiva. On myös hyvä päästä välillä selaamaan taaksepäin tarkistamaan yksityiskohtia. Voin kuvitella, että tunti kerrallaan kuunneltuna kirjan tarinan monet polveilut olisivat jääneet hämäriksi. Tarkkana sain olla näinkin, vaikka luin kirjan kahdessa päivässä. Mutta nyt kannattanee aika tuoreeltaan vielä kuunnellakin kirja, koska sen herkullinen kieli toiminee hyvin luettuna.

Olen viime aikoina lukenut useita uutuuskirjoja, jotka sijoittuvat jatkosodan aikaan. Jotenkin tuntuisi, että aihe on suomalaisessa kirjallisuudessa jo loppuun kaluttu. Niin ei ole. Olen myös opiskellut melko lailla Suomen historiaa ja sitä aikoinaan opettanutkin, mutta silti opin Kätilöstä taas aimo viipaleen uutta. Olin toki tiennyt, että Lapissa oli koko jatkosodan ajan parisataatuhatta saksalaissotilasta, mutta enpä oikein ole koskaan tullut ajatelleeksi, mitä he siellä vuosikaudet puuhasivat. Kovin pitkälle Neuvostoliiton puolellehan saksalaiset eivät pohjoisessa edenneet. Kätilö antaa tähän kysymykseen vastauksia, vaikka ei mikään sotahistorian oppikirja ole, todellakaan.

Kettu käyttää Kätilössä lähes kaikki kerrontatekniset menetelmät, jotka äkkipäätään tulevat mieleen. Ensinnäkin tarinalla on viitteellinen kehyskertomus esipuheen ja jälkisanojen muodossa. Ne on kummatkin kirjoitettu Sammatissa ja allekirjoittanut Helena Angelhurst vuonna 2011. Esipuheen päiväys on 8.5. ja jälkisanojen 20.10. Jo esipuheesta lukija saa tärkeän johtolangan evääkseen lukemiseen, sillä tarinan toinen päähenkilö on SS-upseeri Johann Angelhurst. Jokainen kirjan kuudesta osasta alkaa lyhyillä koodinimillä allekirjoitetuilla viesteillä ja vuonna 1944 kirjoitetuilla päiväkirjamerkinnöillä tai kirjeillä, jotka koodinimi Kuollut Mies on kirjoittanut tyttärelleen. Merkinnät ovat alkuun melko kryptisiä, mutta tarinan edetessä niihin alkaa tulla järkeä.

Varsinainen tarina kerrotaan kahdesta näkökulmasta. Osan luvuista kertoo minäkertoja, 35-vuotias nainen, kätilö, osassa taas käytetään ulkopuolista kertojaa ja näkökulma on pääasiassa Johannin eli Johanneksen, kuten häntä suomalaiset kutsuvat. Kronologia on rikottu, ja vuoroin ollaan loppusyksyllä 1944 Kuolleen miehen majalla Norjan rannikolla, vuoroin aiemmin keväällä ja kesällä Petsamossa ja rajan takana saksalaisten ylläpitämällä Titovkan leirillä. Kompassina lukijalle on annettu lukujen otsikot, joissa kerrotaan aika ja paikka. Pian oppii jo otsikon merkinnästä päättelemään, kuka milloinkin on äänessä. Mikään helppo kirja ei siis ainakaan rakenteensa puolesta ole. Faktan ja fiktion osuuttakin lukiessa tulee monesti miettineeksi. Kirjailija selvästi leikittelee tällä, vaikkapa juuri tuolla kehyskertomuksellaan. Lisäksi kirjan lopussa on luettelo lähdekirjallisuudesta, joka pitää sisällään - sekä faktaa että fiktiota. Pikantti yksityiskohta on kansilehtiin painettu Pohjoiskalotin viitteellinen kartta, josta oli moneen otteeseen lukiessa iloa.

Lisähaastetta tuo sitten kirjan varsinainen juoni. Kirjan ihmiskohtalot ovat täynnä merkillisiä sattumuksia ja yhteentörmäyksiä. Minäkertojan (jonka ristimänimi jäi minulle arvoitukseksi) elämänvaiheet purkautuvat kerältä vähitellen, ja niihin kietoutuvat myös hänen isänsä kohtalo ja teot. Samoin Johannin elämässä on ehtinyt tapahtua melkoisesti ennen kuin nämä kaksi kohtaloa törmäävät dramaattisin seurauksin. Oman mausteensa kaikkeen tuo sodan lisäksi pohjoisen karu ja ankara luonto, jossa selviytyäkseen ihmisen on oltava sitkeä, ovela ja häikäilemätön. Valtakuntien rajat eivät ole koskaan paljoakaan pohjoisessa merkinneet.

Sitten on vielä Ketun armoton sanankäyttö. Dialogi on pääosin murretta, jonka ”oikeellisuudesta” en voi sanoa mitään, koska se on mahdollisimman etäällä omasta äidinkielestäni. Minulle se tuo tarinaan väkevän eksoottisen mausteen ja menee täydestä. Murteen kirjoittaminen on todella vaikeaa, ja sen taitajat ovat herkkäkorvaisia. Mutta ulkopuolisena voin siis sanoa rehellisesti pitäneeni kielestä. Myös kerronta on monin paikoin murresävytteistä ainakin sanastoltaan, koska kerran minäkertojan ajatuksia tulkitaan. Kettu ei hienostele eikä säästele yhtään. Ruspamunat, hyppymulukut, pirunkuset, kulliharjat ja pirssihuorat ovat kirjassa normaalia sanastoa.

Tarinakin on raaka, alkuvoimaisen lihallinen ja raadollinen. Kirjassa tuntuu tapahtuvan kaikki mahdollinen kauhea, mitä kuvitella saattaa. Vastapainona on kuitenkin rakkaus, joka on väkevä voima vailla vertaa, kuolemaakin uhmaava. Mikään kaunis kapine rakkauskaan ei ole. Muistuttelematta kirja tuo mieleen Timo K. Mukan teosten pohjoisen ihmisen sielunmaiseman, kuten Majander arvostelussaan toteaa. Räväkkää kieltä käyttää samaten Rosa Liksom, pohjoisesta kotoisin hänkin. Mielleyhtymiä tuli myös, kenties kliseisesti, Valkoinen peura -elokuvaan. Äärimmäiset olosuhteet saavat ihmisetkin väkevämmin tunteviksi?

Kun ryhdyin kirjaa lukemaan, olivat ennakko-odotukset aikamoiset. Ketun persoonallinen oma ääni nappasi kuitenkin nopeasti matkaansa, eivätkä odotukset rasittaneet pitkään. Annoin vain kirjan viedä mennessään, kuten parhaimmillaan käy.

Kannattaa muuten tutustua Katja Ketun blogiin Sammatin kettu. Siellä kirjailija kertoo ajatuksistaan ja arjestaan kirjailijatalossa.

Katja Kettu: Kätilö

WSOY 2011. 348 s.

Tervetuloa kekustelemaan Kätilön juonesta Juonittelua-blogiin!

Merete Mazzarella: Ensin myytiin piano

2012-01-22T09:28:00.000+02:00

Mielestäni luen ihan liian vähän suomenruotsalaisten kirjailijoiden teoksia. Viime kevään hieno lukukokemus oli Märta Tikkasen Emma ja Uno, ja sen luettuani vakaa aikomukseni oli lukea enemmänkin Tikkaselta, mutta toistaiseksi se on jäänyt. Syksyllä sain lämpimiä suosituksia Merete Mazzarellan kirjoittamista ja lukemista käsittelevästä teoksesta Silloin en koskaan ole yksin. Pidin sen rennosta tyylistä kovasti, ja jälleen kerran ajattelin, että pitää lukea lisää tämänkin kirjailijan tuotantoa. Taannoin esimerkiksi Illalla pelataan Afrikantähteä kiinnosti mutta jäi kuitenkin sitten lukematta. Mazzarella on jälleen ajankohtainen, sillä häneltä on juuri hiljattain ilmestynyt uutuusteos Ainoat todelliset asiat. Siinä Mazzarella kertoo omasta avioliitostaan ja uudesta rakkaudestaan, joka syttyi varttuneemmalla iällä. Kirjan on esitellyt mm. Maria Sinisen linnan kirjastossa.

Kiinnostuin kovasti tuosta uutuusteoksesta, kun siitä ja Mazzarellasta hiljattain oli juttu Helsingin Sanomissa. Valitettavasti juttu on luettavissa vain maksullisessa digilehdessä, jos paperilehti on jo joutunut hukkaan, kuten minulla. (Juttu on julkaistu 10.1.2012, Suvi Ahola.)

Ajattelin kuitenkin lähteä lukemaan Mazzarellan elämäkerrallisia romaaneja aikajärjestyksessä, koska ne ovat kirjastosta helposti saatavilla. Sarja alkaa jo vuonna 1979 julkaistulla teoksella Ensin myytiin piano, jossa Mazzarella kirjoittaa omasta lapsuudestaan ja nuoruusvuosistaan sekä käy läpi vanhempiensa, isovanhempiensa ja muidenkin kiinnostavien sukulaistensa elämänvaiheita. Kirja luokitellaan kaunokirjallisuudeksi, vaikka aineksina ovat oikeat tapahtumat ja ihmiset sekä esimerkiksi vanhat kirjeet. Mazzarella kuitenkin käyttää kaunokirjallisia kerrontakeinoja, kuten dialogia, vaikka ote onkin muistelmallinen. Jotenkin tuntuu, että romaaniksi luokittelu on niin tämän kuin tuon Tikkasenkin kirjan kohdalla aavistuksen kikkailua. Kirjailijat esiintyvät omana itsenään kirjojen sivuilla ja kertovat eri lähteisiin perustuen tositarinoita taustastaan ja omasta elämästään. Tämän kirjan kannessa on helposti tunnistettava valokuva Merete Mazzarellasta. Ymmärrän, että vetoaminen kaunokirjallisuuteen tavallaan turvaa tekijän selustan. Ei tarvita lähdeviitteitä ja kertoa voi vain sen minkä haluaa. Ja jos jollakulla lukijalla on tapahtumista erilainen käsitys tai näkemys, aina voi sanoa, että kyseessähän on fiktio. Tavallisen lukijan kannalta tällä luokittelulla ei sinänsä ole merkitystä, tietenkään.

Ensin myytiin piano on mukava kirja. Se on juuri sopivan pituinen, vain 190-sivuinen. Riitta Kaukon suomennos on sujuva ja selkeä, ja Mazzarella kertoo lämpimästi mutta samalla humoristisesti paikoin ankaristakin elämänkohtaloista. Kirjan jälkimaku on jollakin tavoin kotoisa. Tuntuu, että on päässyt osalliseksi Mazzarellan perheen ja suvun lämpimästä yhteenkuuluvuudesta. Vaikka Mazzarella tosin toteaa monien sukulaistensa olleen melko kylmiä tai ainakin heidän on ollut vaikea pukea tunteitaan sanoiksi, vaikutelma on kokonaisuutena lämminhenkinen ja välittävä.

Mazzarella aloittaa kertomalla, miten hänen vanhempansa tapasivat Tanskassa vuonna 1943. Äiti oli Kööpenhaminassa opiskelemassa kirjallisuutta ja ansaitsi samalla elantonsa toimittajana. Sattuman oikusta hänet haluttiin lähettää juttukeikalle Suomeen. Lähetystössä hän tapasi suomalaisen miehen. Vuonna 1945 syntyikin sitten esikoistytär Signe Merete. Perheen isän diplomaatinura vei sittemmin nelihenkistä perhettä eri puolille maailmaa, mm. Kiinaan, Sveitsiin, Englantiin ja Bulgariaan. Juurtumista ei päässyt tapahtumaan. Mazzarella kirjoittaa aiheesta näin:

Kun olen joskus keskustellut äitini kanssa siitä, oliko lapsuuteni onnellinen vai onneton, äitini on yleensä hiukan huokaissut ja huomauttanut, että veljeni ja minä olemme saaneet osaksemme enemmän huomiota ja huolenpitoa kuin useimmat muut hänen tuntemansa lapset. Uskon toki hänen olleen oikeassa, mutta toisaalta on mahdollista että ongelma onkin juuri siinä.

Mazzarella jatkaa sitten kertomalla, miten vaativa isä oli esimerkiksi kouluarvosanojen tai myöhemmin hänen poikaystäviensä suhteen. Myös kuri oli siltä osin ankaraa, että diplomaattiperheen lasten tuli osata käyttäytyä moitteettomasti edustustilaisuuksissa, jota tavallaan oli koko elämä, kun oltiin ulkomailla. Toisaalta Mazzarellalla on lämpimiä muistoja esimerkiksi Tanskasta, jossa perhe tai ainakin lapset viettivät pitkiä aikoja isovanhempien luona maalla lukuisten serkkujen kanssa.

Mazzarella käy varsin perusteellisesti läpi isänäitinsä elämänvaiheet löytämänsä kirjeenvaihdon pohjalta. Tarina onkin mielenkiintoinen. Vaasalaisen opettajaperheen tytär halusi vuosisadan vaihteessa lähteä Helsinkiin opiskelemaan. Suurin hankaluus opintiellä oli rahan puute. Vanhemmat avustivat parhaansa mukaan ja Signe eli suorastaan piinallisen säästävästi. Sitten ruotsin ja suomen kielen opinnot päättyivät usean vuoden jälkeen umpikujaan. Nuori nainen ei kuitenkaan lannistunut vaan päätti vaihtaa pääaineekseen matematiikan. Taloudellista ahdinkoa jatkui kymmenen vuotta ennen kuin Signe valmistui ja pääsi opettajan sijaiseksi Tampereelle. Sitten virka haluttiin vakinaistaa, mutta naisopettajalle tarjottiin huomattavasti pienempää palkkaa kuin miehelle. Signe ei tähän suostunut vaan jätti koulun taakseen. Rohkea teko! Sitten seurasikin avioliitto huomattavasti vanhemman miehen kanssa. Taloudelliset huolet väistyivät, kunnes alkoivat uudelleen miehen kuoltua.

Kirjan loppupuoli käsittelee Mazzarellan koulumuistoja eri puolilta maailmaa. Kiinassa hän kävi pari vuotta ulkomaalaisille tarkoitettua luostarikoulua, joka oli vallankumouksessa menettänyt loistonsa. Englannissa taas Mazzarella kävi sisäoppilaitosta. Kouluista hän kertoo lähinnä hupaisia muistoja. Viimeinen vaihe tarinassa sijoittuu perheen isän Bulgarian-komennukseen, jolloin Mazzarella asui jo pääosin Suomessa opintojensa takia mutta vietti kaikki lomansa perheensä kanssa. Mukana on huumorilla höystettyjä anekdootteja diplomaattiperheen arjen tapahtumista ja sen aikana tavatuista ihmisistä.

Ranskan suurlähettiläällä oli huhujen mukaan rakastajatar, jonka Mazzarella oli kuvitellut eksoottiseksi ja eroottista viehätysvoimaa uhkuvaksi kaunottareksi. Todellisuus oli kuitenkin toisenlainen:

Katsoin, ja näin aivan tavallisen noin 50-vuotiaan naisen, jolla oli paksut silmälasit ja hiukset epäpukevalla pikku nutturalla, ja koin itseni hirveän pettyneeksi. Hän oli ulkonäöltään kuin kuka tahansa opettajatar.

Merete Mazzarella: Ensin myytiin piano. (Först sålde de pianot)

Suom. Riitta Kauko. Kirjayhtymä 1979. 190 sivua.

Eppu Nuotio ja Anna Nuotio: Tuplana kiitos!

2012-01-17T16:34:00.000+02:00

Tulipa ensimmäinen pettymys Crime Time -kustantamon piikkiin. Harmi, sillä vaikka en kaikkia ko. yrityksen periaatteita ihan nielekään, pidän sitä kuitenkin mielenkiintoisena ilmiönä suomalaisessa kustannusmaailmassa ja toivon sen osakkaille menestystä. Harmi myös siksi, että olen pitänyt Eppu Nuotion Pii Marin -sarjasta. Tosin jo sen viimeinen osa Loppu vaikutti hätäisesti kokoon kyhätyltä, hieman pakkopullamaiselta. Olisin myös kovasti toivonut, että Crime Timen naisosakkaat, jotka ovat selkeässä vähemmistössä, olisivat näyttäneet miten homma oikein toimii. Niin ei sitten ainakaan vielä käynyt, valitettavasti.

Tuplana kiitos! on Eppu Nuotion ja hänen aikuisen tyttärensä Anna Nuotion yhteisteos. Kansiliepeen mukaan naiset ovat aiemminkin julkaisseet yhdessä, joten edes oudon työtavan piikkiin ei voi tätä pettymystä pistää. Jollakin tavalla kirjassa on vähän kaikki pielessä. Peruskuvion muodostavat vähän yli kolmikymppiset identtiset kaksoset Elisa ja Alisa, jotka asuvat pikkuisessa kotikaupungissaan lähes naapureina. Erottamattomien tyttöjen suhteeseen on tullut murrosiässä säröjä, ja Elisa on lähtenyt aikanaan opiskelemaan ulkomaille ja tekee nyt uraa kansainvälisessä firmassa, joka tekee yrityksille riskikartoituksia. Alisa on valinnut tavallisemman polun ja työskentelee sairaanhoitajana kaupungin sairaalassa. Alisalla on avomies Arto, mutta kummallakaan sisaruksella ei ole lapsia.

Eräänä keväisenä iltana Elisa palaa juhlista kotiin ja löytää kerrostaloasuntonsa oven edestä kuolleen miehen. Elisa menee aivan käsittämättömään paniikkiin ja pystyy vasta puolen tunnin kuluttua soittamaan apua – sisareltaan. Alisa käskee häntä tietysti soittamaan poliisille. Kun Alisa saapuu Elisan luo vain hetkeä ennen virkavaltaa, on ruumis kadonnut. Vain yksi kostea porrasaskelma kertoo, että jotain kenties on tapahtunut. Poliisi on kovin epäuskoinen hysteerisen naisen kertomuksen suhteen.

Kirjan rakenne on jotenkin outo. Hyvin lyhyet luvut vuorottelevat. Elisa on minäkertoja, ja joka kolmannessa luvussa kerrotaan tapahtumista Alisan näkökulmasta mutta ulkopuolista kertojaa käyttäen. Kolmas henkilö on ravintola Seurahuoneen työlleen omistautunut hovimestari Rauno, joka toimii toisena minäkertojana. Alisa ja Elisa ovat nykyajassa, mutta Raunon kertomissa luvuissa ollaan ensin 1990-luvun aluissa, kunnes aikatasot loppupuolella kirjaa saavuttavat toisensa ja tarinat yhdistyvät. Kirja on saanut nimensäkin Seurahuoneella joka keskiviikko vierailevasta kauniista naisesta, joka tilaa yleensä tuplaviskin. Tupla tietysti viittaa myös kaksosiin, ja kaksosuus on kirjan juonen kannalta keskeinen aihe. Raunon näkökulmasta kerrotut luvut ovat alkuun aika mielenkiinnottomia ja niiden osalta tarina etenee turhan hitaasti. Olisi ehkä sittenkin kannattanut tinkiä tiukasta vuorottelusta tässä.

Murhatutkinta saadaan lopulta käyntiin. Elisan elämä tuntuu olevan kokonaan raiteiltaan. Jo lapsuudesta jatkuneet kipukohtaukset yltyvät äkkiä niin koviksi, että Elisa joutuu välillä sairaalaan. Samalla joku tuntuu käyvän hänen asunnossaan. Onko Alisa käyttänyt vara-avaintaan? Entä mikä mies on huutanut Elisan asunnossa juuri ennen salaperäisen miehen kuolemaa? Miten Seurahuoneen nainen liittyy kaikkeen? Aika monen juonikuvion mutkan pystyi arvaamaan etukäteen, mutta murhaaja tuli kyllä aika puun takaa.

Hyvistä rakennusaineista huolimatta tarina ei oikein pääse käyntiin. Kerronnassa on liikaa kaikenlaista epäloogista sen lisäksi, että lukijaa tahallaan johdetaan harhaan. Ei haittaa kauheasti, vaikka samaan aikaan pikkuruisessa kaupungissa paistaa aurinko ja sataa tihkua, tai että suljettuaan parvekkeenoven Elisa kuulee hetken päästä avonaisesta parvekkeenovesta ulkoa melua. Mutta alkaa kyllä korventaa, kun Elisa pelkää kuollakseen, että joku tulee yöllä hänen asuntoonsa, ja silti hän ei laita varmuusketjua paikalleen! Varmuusketju kuitenkin mainitaan aiemmin, joten sen pitäisi ovenpielessä roikkua. Leipäveitsi kädessä nukkuminen on varmaankin sitten turvallisempaa niin.

Kaiken tämän päälle lyhyessä kirjassa on vielä lyöntivirheitä ja muitakin kummallisia lipsahduksia enemmän kuin laki sallii. Millennium on kirjoitettu väärin, relatiivipronominin korrelaatti huitelee ties missä. Kummallisia sanajärjestyksiä tai muotoja on jäänyt tekstiin, vaikkapa tähän tyyliin: ”Tuon kesän aikana tyttöä ei näkynyt enää kuin kahdesti. Toisella noista kerralla Alisa pysähtyi puistikon reunaan, jolloin huomasin hänen vapisevan.”

Pikkuvirheet voi antaa anteeksi, jos tarina on mukaansa tempaava, vaikuttava, hauska tai jännittävä. Mutta kun ei ole.

Nuotio & Nuotio: Tuplana, kiitos!

Crime Time 2011. 212 s.

Anu Holopainen: Syysmaa-sarja

2012-01-15T16:17:00.001+02:00

Kiinnostuin Anu Holopaisen Syysmaa-sarjasta monestakin syystä. Olen aikanaan nuorena lukenut kaikki merkittävimmät fantasiaklassikot alkaen Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamielestä ja Tolkienin Sormusten herrasta aina Enden Tarinaan vailla loppua. Siihen aikaan, 70-80-lukujen taitteessa, fantasia ei ollut mitenkään muodissa. Sitten työt aloitettuani 90-luvun alussa nuoret lukivat kauhua, ja minäkin viehätyin siitä joksikin aikaa, kun jo ihan viran puolesta piti tutustua. Myöhemmin alkoi oikea fantasiabuumi, ja ainakaan murrosikäiset kirjallisuutta ahmivat tytöt eivät oikein muuta lukeneetkaan. Meilläkin oli mukavasti rahaa kartuttaa koulukirjastoa, ja myös Holopaisen kirjoja ostin ja nuoret niitä lukivatkin. Itse en niitä kuitenkaan koskaan tullut lukeneeksi, sillä oma fantasiavaiheeni oli ohi. Potterit kyllä sittemmin olen lukenut, osittain juuri siksi, että piti tietää, mitä oppilaat lukivat, osittain ihan mieliksenikin.

Blogin aloitettuani löysin tieni myös Holopaisen kirjoittajablogiin Kirjailijan kävelyretkiin ja olen sitä seuraillut. Sieltä löysin hänen 2000-luvulla kirjoittamansa uuden fantasiasarjan Syysmaa, jonka viides osa Varjoja ilmestyi viime vuonna. Ajattelin, että nyt voisin viimein lukea jotakin Holopaiselta ja samalla palata fantasia-genren pariin. Oikeastaan tein sen jo aikaisemmin, kun luin Hanna van der Steenin Ennustuksen syksyllä. Jo siitä kirjoittamassani blogitekstissä pohdiskelin kohderyhmäasiaa. Syysmaata käsiini etsiskellessäni mietin jälleen, kenelle kirjat on tarkoitettu. Millainen odotushorisontti on kirjan avaavalla kohderyhmän edustajalla? Entä minulla, joka en todellakaan kohderyhmään kuulu? Syysmaa-sarjan aloitusosan Welman tyttöjen takakannessa lukee isolla: ”Mahtava uusi fantasiasarja hieman varttuneille nuorille!” Siis keille?! Onko hieman varttunut 13-17-vuotias? 16-19-vuotias? Hieman tämä pisti kyllä hymyilyttämään, kuten Marjistakin. Pulman edessä ovat askarrelleet varmasti myös kirjastovirkailijat. Neljä ensimmäistä osaa kävin lainaamassa kaupunkimme pääkirjastosta, jossa ne oli sijoitettu aikuistenosaston fantasiahyllyyn. Viidennen osan sain pienestä sivukirjastosta, jossa sarja olikin sijoitettu nuorten aikuisten osastolle. Koko ajan kirjoja lukiessani mielen taustalla pyöri kysymys kohderyhmästä (siitä tuli jo oikeastaan pakkomielle).

Syysmaa-sarja on selkeästi suunnattu tytöille ja nuorille naisille. On vaikea kuvitella, että kirjoihin tarttuisivat esimerkiksi 15-vuotiaat pojat. Ei kirjan lukeminen heille pahaa tekisi, päinvastoin, mutta tuskinpa saisi yhtäkään poikaa edes pakotetuksi. Jo aloitusosan nimi, Welman tytöt, karkottaa miespuoliset nuoret miehet. Nuorukaiset kun pelkäävät kaikkea naismaista lähes yhtä kauhistuttavasti kuin kaikkea lapsellista. Mutta mikä on tuo kustantajan mainitsema ikäryhmä varttuneet nuoret? Kirjoissa käytetään varsin vapautuneesti alkoholia. Jo ensimmäisessä osassa Adaira vetää oikein kunnon kännit juhlissa ja sammuu pöydän alle. Kolmannen osan nimikin on Viinikauppias, mikä kertoo aika paljon kirjan aihepiiristä. Henkilöt kaipaavat varsin usein viinin lämpöä ja rentouttavaa vaikutusta. Viimeisessä osassa yksi keskeisistä henkilöistä on sitä paitsi uhkaavasti alkoholisoitumassa. Onko vapaamielinen suhtautuminen alkoholiin sitten syynä kohderyhmän rajaukseen? Tuskin.

Tyttöjen kirjallisuudeksi luokittelua puoltaa se, että kirjojen päähenkilöt ovat pitkälti naisia. Aloitusosassa päähenkilö on Adaira, joka niukasti pelastuu kammottavalta pakkoavioliitolta, kun metsässä asustava Welma ystävineen kaappaa hänet morsiusmatkalla. Koko Welman pieni joukko koostuu naisista ja tytöistä. Sisarpuut-kirjassa alkupuoliskon päähenkilö on Zara, joka johtaa joukkoaan kohti Punatertun kylää. Siellä asuvat piilossa Villipihlajan palvojat, naisten kielletyn uskonnon harjoittajat. Loppuosassa päähenkilönä on Javona-niminen ylhäisönainen, joka epäonnekseen saa esikoislapsekseen tytön. Javonan synnytys on muuten kuvattu niin aidon tuntuisesti, että hirvittää! Vasta kolmannessa osassa miehetkin pääsevät keskeisiin rooleihin, kun Adaira ja Merkinos peitetehtävänään perustavat viinikaupan suurkaupunkiin. Romanttisia juonikuvioita sarjassa on runsaanlaisesti, mutta ne ovat ilahduttavan koukeroisia ja ennalta arvaamattomiakin. Holopainen kun ei kaihda homosuhteitakaan. Seksiä kuvataan kuitenkin hyvin hienovaraisesti ja kauniisti, joten mitään rietastelua näistä kirjoista on turha etsiä. Sama pätee väkivaltaan. Henkilöitä kyllä kuolee yllättävänkin paljon, mutta ei koskaan mässäilevän raa’asti. Tyyliltään kirjat siis ovat varsin siistejä, joten en epäröisi antaa niitä vähemmän varttuneemmillekaan nuorille luettavaksi, jos vain kiinnostusta riittää. Pidin kirjoista kovasti myös itse, sillä ne ovat mukavan viihdyttäviä ja raikkaan erilaisia. Minua miellytti mm. se, että kirjoissa naiset ovat paitsi uhreja myös ja ennen kaikkea toimijoita. Perinteisessä fantasiassa naiset ovat olleet yleensä sivurooleissa. Korostunein esimerkki taitaa olla Sormusten herra, jossa yhdeksän sankarin sekalaiseen joukkoon ei sitten mahtunut yhtään naista. Tosin tämän tajusin itse vasta, kun oma tyttäreni siitä närkästyneenä huomautti. Hyvin olen siis niellyt minulle syötetyn maailmankuvan nahkoineen karvoineen!

Syysmaa-sarja noudattelee toisaalta tarkasti fantasian perinteitä, vaikka toisaalta myös rikkoo niitä tai ainakin tuo niihin uutta näkökulmaa. Holopainen on luonut kokonaan oman fantasiamaailmansa, niin kuin pitääkin. Syysmaassa on erikoinen vuodenkiertonsa ja se sijaitsee jossakin aivan vieraalla mantereella. Aloitusosa alkaa muutaman sivun mittaisella epilogilla, jossa kuvaillaan ilmastoa ja maantiedettä. Meren takana sijaitsee Kesämaa, jonka asukkaat ovat tummaihoisempia kuin syysmaalaiset. Mietin sarjaa aloittaessani, kuinka tarpeellinen tuo alun selitysosa on. Se on onneksi hyvin suppea, vain muutaman sivun mittainen, mutta siltikin pitkäveteinen. Tässä vaiheessa kun eivät sääolot ja vuoristot oikein vielä lukijaa kiinnosta. Asiat voisi selittää sitten tarinan edetessäkin. Erityisesti nuoret lukijat ovat kriittisiä, ja jos alku tylsä...

Syysmaan virallinen yhteiskunta on ääripatriarkaalinen. Vain miehillä on ihmisoikeudet ja -arvo. Naiseksi syntyminen on häpeällistä ja tyttäriä synnyttävä vaimo arvoton, vaihtamisen tarpeessa. Miehillä saa olla useampiakin laillisia vaimoja. Naiset eivät saa käydä työssä tai harjoittaa liiketoimintaa ilman miehensä lupaa. Myös liikkumista rajoitetaan. Valitettavastihan nämä seikat eivät ole fantasiaa, vaan arkipäivää monessa paikassa tänäkin päivänä. Ristiriita sarjaan saadaan piilossa olevista yhteisöistä, jotka yrittävät murtaa vallitsevan järjestelmän. Sarja on siis varsin feministisesti latautunut. Lisämausteena metsissä elää vielä muitakin rotuja, jotka eivät ihmisten järjestelmistä piittaa.

Yhteiskuntajärjestystä pönkittää uskonto, joka on hieman sekavasti jakautunut eri puulajien palvojien kesken. Neljä lajia pitää yhdessä valtaa, mutta ovat silti keskenään kilpailijoita. Villipihlaja, joka on naisten uskonto, on kielletty haara, samoin Metsälehmus. Uskonnot ovat kovin samankaltaisia kahta viimeistä lukuun ottamatta. Fanaattisuus saa kuitenkin aikaan ongelmia yhtälailla kaikkialla.

Holopainen vaihtelee mukavasti näkökulmaa ja päähenkilöitä osasta toiseen ja välillä kesken kirjankin. Aloitusosassa siis päähenkilönä on Adaira, tunnetun kirjailijan tytär, jonka isä on naittanut merkittävälle mutta valitettavan epämiellyttävälle ja väkivaltaiselle vanhemmalle miehelle. Adaira kapinoi, mutta ei voi isän päätökselle mitään. Adaira on opetellut salaa lukemaan, ja päädyttyään jännittävien vaiheiden jälkeen Welman luokse piilopaikkaan, hän ihastuu erityisesti vanhaan kirjastoon. Kerrankin saa lukea mielin määrin! Lukutaitoa ja lukemista niin tiedonhankintakeinona kuin viihteenäkin Holopainen korostaa aika moneen otteeseen. Kakkososassa päähenkilöksi vaihtuu Zara, joka on Adairalle aiotun miehen ensimmäinen, kadonneeksi luultu vaimo. Zaran johdolla joukko naisia yrittää löytää Villipihlajan palvojien kylän asettuakseen sinne. Matkalla on kuitenkin paljon vaaroja ja hankaluuksia. Kesken kaiken hypätäänkin kaupunkiin ja päähenkilöksi tulee erään ylipapin vaimo Javona, joka on viimeisillään raskaana. Javona on aina halveksinut omituista serkkuaan Velaa, joka kuitenkin yllättäen tulee avuksi, kun Javonaa vaaditaan luopumaan synnyttämästään tytöstä. Kolmannessa osassa seurataan sekä Adairaa että Javonaa, jonka tytär sairastuu pelottavaan sairauteen. Viidennessä osassa tulee taas uusi näkökulma, kun päähenkilö on ennestään tuntematon kalastajan vaimo Lorena. Hän joutuu pakenemaan kotoaan ja jotenkin onnistuu ylittämään pelottavat Elävät vuoret. Toisella puolella on kummallinen, meteorikraatteriin sopeutunut pimeä maailma. Viimeisessä osassa näkökulma on vuoroin Adairan luona kaupungissa, vuoroin Zaran ja Lorenan kanssa Punatertun kylässä. Molemmissa ongelmat alkavat olla yhä pahempia.

Jos nyt ajattelette, että paljastinpa paljon juonesta, kannattaa jättää lukematta kirjojen takakansitekstit. Miten kummassa saadaankin mahtumaan muutamaan virkkeeseen juonipaljastukset, jotka ulottuvat kunkin osan viimeisille sivuille asti? Raivostuttavaa! Onneksi otin opikseni, enkä enää toisen osan jälkeen vahingossakaan vilkaissut takakantta ennen loppuun pääsyä. Kansikuvat kirjoihin on suunnitellut Jody A. Lee, ainakin ensimmäisiin osiin. Kirjaston tarra peittää kaikissa kappaleissa tiedot. Kannet ovat kauniit ja fantasian lajityypin mukaiset, mutta ne eivät juurikaan kerro sisällöstä. Esimerkiksi Welman tytöt -kirjan kannessa on luuttua soittava nainen. Luuttu ja sen soittaminen mainitaan kirjassa kerran sivulauseessa. Kielessä ei ole moitittavaa, sillä luin tämän läpi lähinnä juonesta ja teemoista nauttien. Vain viimeisessä osassa taitoin yhden hiirenkorvan: ”…kosteissa seinissä kasvoi epämääräisiä nihkeitä asioita…” Tämä asia-muoti riipoo meikäläistä niin, että on tullut lopetettua eräänkin sisustusohjelman seuraaminen, kun sen jaksoissa lakkaamatta laitettiin erilaisia asioita hyllyille. Minulle asiat ovat ja pysyvät abstrakteina, esineet ovat konkretiaa.

Jotenkin olin ymmärtänyt, että viides osa Varjoja päättäisi Syysmaa-sarjan, mutta sellaiseen koukkuun se päättyy, että suorastaan vaadin saada tietää lisää! Minulla oli muuten paljon helpompaa kuin sarjaa tuoreeltaan seuranneilla, sillä pystyin lukemaan kirjat kaikki yhteen rytkyyn. Jos aloitusosan lukemisesta olisi kulunut kahdeksan vuotta, mitenköhän olisin pysynyt kärryillä viimeisen kanssa?

Kirjailija Anu Holopainen esittelee omaa kirjailijanuraansa lyhyesti täällä ja kustantajan sivuilta pääsee lukemaan takakansitekstit (vaikka en suosittelekaan niin tekemään!).

Syymaa-sarja:

Welman tytöt

Karisto 2003. 259 s.

Sisarpuut

Karisto 2004. 315 s.

Viinikauppias

Karisto 2005. 301 s.

Yölaakso

Karisto 2009. 238 s.

Varjoja

Karisto 2011. 270 s.

Missä kuljimme kerran kirjana ja tv-sarjana

2012-01-10T09:39:00.002+02:00

Jacob Öhrman Eccuna.
Kuva Ylen sivuilta.

Suhteeni Kjell Westön romaaniin Missä kuljimme kerran on pitkä ja lämmin. Luin kirjan ahmien melko tuoreeltaan vuoden 2007 alussa. Sehän ilmestyi vuonna 2006 ja voitti Finlandian. Aiemmin olin lukenut Westöltä vain romaanin Leijat Helsingin yllä, mutta kirjoja oli karttunut silti hyllyyn. Aikomus siis oli ollut lukea enemmänkin, aikaa vain ei ollut löytynyt. Tilanne on lähes sama edelleen. Nyt luettuna on lisäksi vain Älä käy yöhön yksin, jonka ahmin nauttien.

Muistiinpanoistani löysin seuraavan merkinnän Missä kuljimme kerran -romaanista, joka on päivätty 29.1.2007:

Kirjassa kerrotaan katkelmallisesti tapahtumista pääkaupungissa 1900-luvun alkuvuosikymmenillä aina maailmansodan puhkeamisen kynnykselle asti suomenruotsalaisten näkökulmasta. Mukana on ylempää keskiluokkaa, mutta myös ihan työläisiä, joiden äidinkieli on ruotsi. Ruotsinkielisyyttä korostetaan selvästi, ja juopa suomenkielisiin on syvä, edes juorut eivät ylitä kuilua kovin helposti.

Mukana on suuri joukko ihmisiä, joiden tiet risteävät ennemmin tai myöhemmin tarinan edetessä. Alussa ihmisten muistaminen ja yksilöiminen tuottaa vaikeuksia. Esim. Henning, joka on loppupuolella kirjaa keskeisessä roolissa, on alussa vain törkeästi käyttäytyvä nuorukainen, ja on vaikea muistaa, että kyseessä tosiaan on sama henkilö.

Mielenkiintoista on se, miten kirjassa käy ilmi, kuinka kansainvälinen kaupunki Helsinki oli vuosisadan alussa. Mukana on saksalaisia, venäläisiä jne., eikä kukaan pidä sitä erityisenä. Myös juutalaisilla oli kaupungissa oma luonnollinen paikkansa. Tähän sekamelskaan suomenruotsalainen väestö sujahtaa kuin huomaamatta.

Kirjan juoni on oikeastaan Suomen historia kyseisenä aikana. Westö vain kertoo, miten hänen henkilönsä ajan kokivat ja elivät. Keskeinen tapahtuma oli tietysti sisällissota, joka ei voinut jättää ketään ulkopuoliseksi, halusipa tai ei. Esimerkiksi itsenäistymiseen ei kiinnitetä juurikaan huomiota, koska se ei vaikuttanut tavallisiin ihmisiin niin syvästi kuin sodan tapahtumat.

Kirjan henkilöt selviytyvät sodasta vaihtelevalla menestyksellä. Eccu joutuu kokemaan liian kauheita asioita, joita hänen herkkää mielensä ei kestä. Kaikki hänelle sen jälkeen tapahtuva heijastuu sodan raakuuksista. Cedric taas saa sodasta lisää pontta muutenkin kieroon kasvaneelle sielulleen ja hänestä tulee lähes läpikotaisin paha ihminen. Merkillepantavaa on, että hän on mukana muiluttamassa ystäväänsä Ivaria, joka ei voi koskaan antaa tapahtumaa anteeksi. Cedricille tapaus kuitenkin merkitsee käännettä.

Kirjan vaikuttavimpia henkilöitä ovat kuitenkin Lucy ja Allan, jotka jossakin vaiheessa ovat myös epäsuhtainen pari. Lucyn elämän tuntuu suistavan raiteiltaan mitättömän pieni tapaus Henningin kanssa. Henning lörpöttelee tapauksesta ja Lucyn maine on mennyttä. Hän kuitenkin elää varsin itsenäistä elämää sen ajan naiseksi. Rahasta on tietysti hyötyä.

Allanin kanssa eletty suhde lähentelee hyväksikäyttöä. Tarina päättyy Allanin kannalta kovin onnettomasti, kuten epilogista käy ilmi.

Kirjassa miellyttää sen eeppisyys, pitkä kaari, jossa seurataan kiinnostavia elämänkohtaloita pitkään. Koko ajan läsnä on myös muuttuva Helsinki, jota on kuvattu rakastavasti ja palvoen. Westö on onnistuneesti lisännyt kirjan kiinnostavuutta perehtymällä mielenkiintoisiin ajan ilmiöihin henkilöidensä kautta: tennis, jalkapallo, autot, valokuvaus, opettamien ja toimitustyö, jazzmusiikki, kieltolaki, kartanoelämä jne. on kuvattu yksityiskohtaisesti mutta samalla vetävästi.

Lopussa Westö ottaa kantaa myös kirjojen henkilönimien valintaan. On terveellistä muistuttaa, että kirjan henkilöt ovat kuvitteellisia, koska mukana vilahtelee myös oikeita, historiallisia henkilöitä.

Olen siis ollut aika varauksettoman ihastunut, vaikka tiedän, että monet lukijat ovat olleet toistakin mieltä. Henkilöitä on liikaa, samoin teemoja ja aiheita. Mutta ei siis minun mielestäni.

Olin myös katsomassa kirjaan perustuvan näytelmän Helsingin kaupunginteatterissa. Muistikuvani teatterikokemuksesta ovat valitettavan hatarat. Pidin, sen muistan. Mukana oli koko joukko hyviä näyttelijöitä, kuten Pekka Valkeejärvi ja Leena Uotila. Näytelmän hankaluutena oli ainakin se, että lähes kaikilla näyttelijöillä oli lukuisia rooleja, joten aika tarkkana sai katsomossa olla. Varmasti kirjan tarinan tuntemisestakin oli iloa. Vaikka näytelmä on ajat sitten poistunut ohjelmistosta, siitä voi vielä lukea teatterin nettisivuilta. Siellä on mm. lyhyt Kari Heiskasen (ohjaaja) ja Kjell Westön haastattelu näytelmän tekemisestä ja linkkejä lehtiarvioihin.

Suhde kirjaan lämpeni uudelleen keväällä 2011, kun kuuntelin kirjan äänikirjaversiona. Vaikka henkilöitä on edelleen paljon ja aikajänne pitkä, perustarinan tuttuus auttoi niin paljon, että kuuntelu sujui kitkatta. En tiedä, kannattaako kirjaan tutustua ensimmäistä kertaa äänikirjamuodossa. Ainakin pitää olla aikaa, jotta voi kuunnella pitkähköjä jaksoja kerrallaan. Vasta tällä kierroksella minulle oikeastaan aukeni, kuinka peruuttamattomasti kansalaissodan kauheudet vaikuttivat esimerkiksi Eccuun, Ivariin ja Cediin. Oman äänikirjani lainasin kirjastosta cd-versiona, jota voi ostaa mm. Otavan sivuilta. Äänikirjan voi myös edelleen kuunnella ilmaiseksi Kotilieden nettisivuilta. Lukijana äänikirjassa on miellyttävä-ääninen Eero Saarinen.

Vuoden 2011 syksyllä kirja sai taas runsaasti huomiota, kun Helsinki-filmi teki sen pohjalta elokuvan ja tv-sarjan. Elokuva ei mitään kovin mairittelevia arvioita saanut, enkä sitä ehtinyt käydä katsomassa. Hesarin Leena Virtanen kuvailee elokuvaa litteäksi. Ei kovin mairittelevaa.

Vuodenvaihteen molemmin puolin FST5 kuitenkin esitti samasta materiaalista kootun kuusiosaisen, yhteensä viisituntisen sarjan. Sitä kehuttiinkin muistaakseni jossain, eikä mielestäni ihan syyttä. Esitystahti oli melkoinen, kaksi osaa viikossa, joten jouduin turvautumaan tallentamiseen. Sitten jotenkin vielä sössin ja unohdin tallentaa viimeisen osan. Onneksi Ylen Areenassa sarjan jaksojen katseluaika on 30 päivää, joten vielä ehtii katsoa vaikka kaikki. Ongelmia tosin oli ainakin minulla. Yhteys pätki toivottomasti, enkä löytänyt mistään suomenkielistä tekstitystä. Taas sai huomata, että edes vähäisestä ruotsin kielen taidosta ei ainakaan haittaa ole.

Sarjan äärellä nautiskellessa mieleen tuli monenlaista. Ensinnäkin kohtuupaksun romaanin siirtäminen filmille on melkoinen urakka. Viisituntinenkin versio on melkoista laukkaa, ja monia tärkeitäkin yksityiskohtia on ymmärrettävästi jätetty pois. Sen siis hyväksyn mukisematta. Mutta en anna anteeksi sitä, että alkuperäisen tarinan tärkeitä yksityiskohtia on muutettu. Koko idea katoaa! Esimerkiksi kirjassa Lucyn elämä saa oman tumman reunuksensa täysin viattomassa kohtauksessa, jossa hän Henningin kanssa treffeillä suudellessaan vahingossa koskettaa tämän housunetumusta. Sikamaisesti Henning juoruaa tästä ja mm. Cedric saa kuulla sen. Cedi alkaa halveksua sisartaan, jonka maine tämän välikohtauksen vuoksi menee pilalle pienissä helsinkiläisissä piireissä. Tv-sarjassa kosketus tapahtuu Eccun kanssa!! Kääk. Olisi kannattanut karsia, koska sen seurauksiakaan ei sarjassa ole mitenkään käsitelty.

Hieman myös hymyilytti se, että nyky-Suomesta ei löydy edes avustajiksi nälkiintyneitä tai siltä näyttäviä ihmisiä. Alkujaksossa Allu varastaa koulutoverinsa eväsleivät (kirjassa tämä muuten ei muistaakseni ollut Allu, muistanko oikein?) nälkäisille siskoilleen. Television lapsoset olivat kovin pyöreäposkisia ja sieviä. Vankileiriltä on tuskin koskaan tullut yhtä terveen näköistä joukkoa kuin tuli Suomenlinnasta… Keuhkotautiin kuoleva Saimikin on hyvässä lihassa, samoin työväen jalkapallojoukkuen Woiman pelaajat, jotka Westö kirjassaan kuvaa laihoiksi ja kuivakoiksi, ravinnon puutteen takia ja kovan työn. Jossakin lehtijutussakin ihailtiin hyvähampaisia punaisia. Ei käy kateeksi epookin tekijöitä!

Sarjaa oli mukava katsoa, koska keskeiset näyttelijät olivat tuoreita kasvoja, eivät tv:ssä valmiiksi kuluneita. Lucyn vaativassa roolissa näyttelee Jessica Grabowsky, jonka työskentelystä aloin pitää sarjan edetessä yhä enemmän. Aluksi pidin häntä turhan karkeatekoisena säteileväksi Lucyksi, mutta siis totuin. Näinhän usein käy, kun omassa päässä on toisenlainen kuva kirjan henkilöistä. Oskar Pöysti sopi mainiosti epämiellyttävään Cedricin rooliin. Myös Ivar Grandellia näytelevä Niklas Grundstroem on valittu hyvin. Miehen humaani, lempeä katse toimii ruudun läpikin ja käy sydämeen. Andreas af Enehielm Allan Kajanderina on hieman turhan hintelä ja kilttikin. Allu on paljon tulisempi hahmo. Tarinakin katkeaa Allun kohdalla ihan kesken. Lopussa näytetään vain idyllinen perhekohtaus, jossa Allu ja Mandi ovat lapsensa kanssa rannalla. Mandikaan ei oikein täyttänyt odotuksiani. Mutta eniten pidin Jacob Öhrmanista Eccuna. Mies ON Eccu, ei näyttele häntä. Loistavaa. Kiitos.

Lopuksi vielä pikkuinen yksityiskohta sarjan katsoneille tai katsoville. Bongasitteko Kirjailijan? (Vinkki: viides jakso.)

C. J. Sansom: Talvi Madridissa

2012-01-06T10:33:00.001+02:00

Jokaiseen joululomaan tuntuu kuuluvan kunnon tiiliskiviromaani, parhaaseen parikin. Muistan viettäneeni huikeita nojatuolihetkiä talven pimeimpinä päivinä ainakin Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin -romaanin äärellä. Myös molemmat viimeisimmät Westön romaanit liittyvät mielessäni tähän vuodenaikaan ja lomaviikkoon. Todellinen järkäle oli Ken Follettin Maailma vailla loppua, jonka myös ahmin joululomallani pyydettyäni sen ensin joululahjaksi. Lapset pilkkasivat sitä kirjaksi vailla loppua. Onpa tainnut tulla Diana Gabaldoniakin lomaviikolla innolla kahlattua.

Tällä kertaa en ollut suunnitellut mitään paksukaista lukulistalle etukäteen, enkä saanut kirjoja lahjaksikaan. Mutta kun sähköt myrskyn jälkeen taas saatiin talouteen ja elämä noin pääpiirteissään tolkulleen, lähdimme kaupungille kiertelemään alennusmyynteihin. Nykyään kun kirjakaupoissakin ale näyttää alkavan heti joulun jälkeen, toisin kuin neuvostoaikaan. Siellä se sitten minua odotti.

Luin keväällä C. J. Sansomin historiallisen jännärin Luostarin varjot, joka on viisiosaisen sarjan aloitusosa ja samalla Sansomin esikoisteos. Jo silloin sain tietää, että Sansomilta oli aiemmin suomennettu Talvi Madridissa, joka ei kuulu tuohon sarjaan. Suomalaisen kirjakaupan alepöydässä komeili nyt tämä teos, enkä voinut vastustaa kiusausta. Taas kylläkin jäin ihmettelemään kirjakaupan hinnoittelupolitiikkaa (ja kustantajien, tietysti). Vuonna 2010 ilmestynyt kovakantinen, 656-sivuinen käännösromaani on hintalapun mukaan maksanut alkuaan 39,15 €. Vuoden 2011 lopussa saman kirjan sai omakseen 5 €:lla! Kummastusta herättää kaksi seikkaa. Ensinnäkin, onko kirjan elinkaari todella näin lyhyt? Ilmeisesti on. Vuoden vanha kirja on auttamattomasti poistotavaraa. Toiseksi, onko järkeä laittaa lähtöhinnaksi 40 euroa tällaiselle kirjalle, jonka tekijä on melko tuntematon ja joka selkeästi on viihdettä, siis sellaista, joka luetaan kerran? Jos lähtöhinta olisi ollut kohtuullisempi, esim. 20-25 euroa, olisiko vitosen pinoon jäänyt niin paljon kuin nyt oli jäänyt? Viisi euroakin tietysti on parempi kuin tyhjä, joka jää käteen, jos kirja palautuu kustantajalle makuloitavaksi. Mutta silti. Toisaalta turhaan tässä valitan, koska sainhan hyvän nyt tosi halvalla.

Talvi Madridissa nimittäin on todella hyvä lukuromaani, jossa on sekä huikeita juonenkäänteitä että romantiikkaa. Ei mitään suurta kirjallisuutta, mutta ahmittavaa, jännittävää, tunteita ja ajatuksiakin herättävää. C. J. Sansom on loistava tarinankertoja, joka nappaa lukijansa ainakin tässä kirjassa koukkuunsa heti aloitussivulla, eikä kirjaa malttaisi laskea käsistään sitten millään. Lopussa on haikea olo. Kirjan maailmaan tulee ikävä, ja haluaisi vielä hetken viettää sen henkilöiden parissa. Onneksi lopussa on pitkähkö häivytys, joten ihan pelkkä luu ei jää lukijan käteen juonen loppuhuipennuksen jälkeen.

Kirjan nykyhetki sijoittuu toisen maailmansodan alkuvaiheisiin. Englanti on kokenut karvaan tappion Dunkerquessa, Hitler on vallannut Ranskan ja jakanut Puolan Stalinin kanssa. Englantia pommitetaan rankasti. Päähenkilö, yliopiston ranskan ja espanjan kielten opettaja Harry Brett on vammautunut lievästi Dunkerquessa ja on toipumislomalla Lontoossa, kun tiedustelupalvelu ottaa häneen yhteyttä. Harry palkataan operaatioon, jossa on tarkoitus selvittää, miten hänen entinen koulutoverinsa Sandy Forsyth on sotkeutunut Espanjan valtion kultakaivoshankkeeseen. Harry on vastahakoinen. Hän on käynyt Espanjassa aiemmin kahdesti. Ensimmäisellä kerralla hän oli koulutoverinsa Bernie Piperin mukana tutustumassa espanjalaisiin sosialisteihin kesällä 1931. Toisella kerralla hän yritti selvittää, mitä Bernien ruumiille oli tapahtunut Espanjan sisällissodan tuoksinassa. Bernie ja Sandy olivat olleet jo kouluaikana vihollisia, ja ainoa yhdistävä tekijä heidän välillään oli ollut perikunnollinen Harry. Bernie oli järkyttänyt Rookwoodin yksityiskoulussa avoimella vasemmistolaisuudellaan, Sandy taas pikkurötöstelyllään.

Harry siis värvätään tiedustelupalveluun ja hänet lähetetään Madridiin suurlähetystön kielenkääntäjän peiteroolissa. Sisällissodan runtelema Madrid on Harrylle järkytys. Entisen ystäväperheen kodin raunioilla saalistaa villikoiralauma. Kadut ovat täynnä surkeita kerjäläisiä. Seassa partioivat ylimieliset ja mielivaltaiset civilit, valtion poliisit, jotka rankaisevat pienimmistäkin ”rikoksista”. Fasistinen falangistipuolue pitää valtaa Francon johdolla. Pian Harry saa yllätyksekseen selville, että Bernien entinen rakastettu Barbara Clare, Punaisen Ristin työntekijä, on nykyään Sandy Forsythin rakastajatar. Samaan aikaan Barbara saa hätkähdyttävän uutisen. Bernie ei ehkä olekaan kuollut, vaan häntä pidetään salaisella pakkotyöleirillä maaseudulla. Lukija saa samaan aikaan seurata tapahtumia niin Harryn, Barbaran kuin Bernienkin näkökulmista. Alkaa hermoja raastava juonittelu Bernien vapauttamiseksi kammottavalta vankileiriltä. Panokset ovat kovat, jopa Espanjan liittyminen sotaan Hitlerin puolella.

Sansom ei sorru mihinkään lapsellisiin ylilyönteihin, eikä mikään tunnu onnistuvan liian helposti, ainakaan syyttä. Juonikuvio on monimutkainen ja nautittavan monikerroksinen. Lisämausteensa tarinaan tuovat huolellisesti sirotellut takaumajaksot, jotka pala kerrallaan paljastavat menneisyydestä olennaisia tiedonmurusia. Espanjan sisällissota on kauheudessaan kiehtova aihe (kirjan lopussa on kirjailijan antamia lukuvinkkejä lisätietoa kaipaaville), samoin sitä seurannut Francon aika. Englannin politiikka ja toimet maailmansodan aikana eivät saa Sansomilta juurikaan kiitosta. Kirjassa kuvattu suurlähetystön henkilökunta on pääosin ollut oikeastikin olemassa, mikä sekin lisää uskottavuutta ja mielenkiintoisuutta.

Pidin myös kirjan yleissävystä, joka on tumma ja surumielinen, kenties hieman masentavakin. Harry on totinen jo perusluonteeltaan, eikä Dunkerquen katastrofi ole häntä ainakaan piristänyt. Sota luo pimeän tunnelman koko Euroopan ylle. Lontoo ja Englanti kärvistelevät pommitusten ja pimennysten alla. Ihmisiä on muuttanut asumaan metrotunneleihin pakoon pommeja. Espanjassa ristiriitaisuudet kärjistyvät entisestään. Valtaapitävät elävät yltäkylläisinä ja kopeina, kun tavallinen kansa taistelee roskiksien sisällöstä. Parina vuonna kuivuus on vienyt sadon, nyt talvesta näyttää tulevan ennätyskylmä. Fasismin voitto näyttää väistämättömältä, ja Madridissa saksalaiset käyskentelevät kuin kotonaan. Hitlerin ja Stalinin liittoutuminen on ollut kuin isku vasten kasvoja kaikille, jotka ovat toivoneet Hitlerin häviötä.

Mieleeni painui hieno kuvaus konsertista, johon Sandy vie Barbaran kirjan alkupuoliskossa. Paikalle odotetaan itse Francoa. Konsertissa esitetään Rodríguezin El concierto de Aranjuez. Sansom kuvailee musiikkia ja sen vaikutusta yleisöön niin vakuuttavasti, että oli pakko etsiä lisätietoa. Tutulta kuulostaakin, ja sopii loistavasti kirjan yleistunnelmaan, saa aikaan kylmät väreet. Pistin oikein cd:nkin tilaukseen.

Kirjan takakannessa mainitaan, että se sopii niille, jotka pitävät Sebastian Faulksista ja Carlos Ruiz Zafónista. Edellisestä en tiedä mitään, mutta jälkimmäisen kirjat olen lukenut ja Tuulen varjosta pidän kovasti. Kirjoilla ei kuitenkaan ole mielestäni juurikaan yhtäläisyyksiä. Sen sijaan minulle tuli mieleen aivan toinen kirja, Robert Wilsonin Mitätön murha Lissabonissa. Se sijoittuu osittain samaan ajankohtaan ja samalle niemimaalle kuin tämäkin.

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Paula Arvas ja Anneli.

C. J. Sansom: Talvi Madridissa (Winter in Madrid)

Suom. Seppo Raudaskoski. Otava 2010. 656 s.

P.S. Sebastian Faulks tuntuu kyllä kiinnostavalta, ainakin Engleby. Onko joku lukenut?

Irja Sinivaara: Kevään hämärä

2012-01-05T10:07:00.000+02:00

Kevään hämärän takakansiteksti väittää sen olevan itsenäinen jatko romaanille Sinisiin ilmoihin. Rohkenen olla hieman eri mieltä tästä. On tietysti harmi, että kirjoja voi lukea vain tällä yhdellä päällä. Kun on jo edellisen osan lukenut, ei voi sitä pyyhkiä pois muististaan, vaikka kuinka koettaisi. Tällä kertaa en kovasti edes koettanut, ja oikeastaan olin hyvin iloinen, että edellisen osan lukemisesta oli vain kuukausi, joten muistin vielä kohtalaisen hyvinkin sen tapahtumat.

Kiinnostuin Irja Sinivaaran tuotannosta tutkaillessani Tammen viime syksyn uutuusluetteloa. Kevään hämärä esiteltiin siinä ja mainittiin, että se on jatkoa aiempaan romaaniin, joka sijoittuu Suursaareen. Kerran Suursaaren horisontissa nähneenä innostuin aihevalinnasta. Pidin kovasti Sinisiin ilmoihin -kirjasta, ja innokkaana tartuin myös tähän jatko-osaan.

Sinisiin ilmoihin sijoittuu kesään 1939 ja päättyy syksyllä, kun Suursaaren kaikki asukkaat evakuoitiin. Kevään hämärässä aikajänne on pidempi, sillä se kattaa kaikki sotavuodet. Kirjoissa seurataan keski-ikäisen Idan ja hänen aikuistuvan Sanni-tyttärensä vaiheita. Naisten välit eivät ole ihan mutkattomat. Ida ei halua Sannin itsenäistyvän, ja Sanni taas on alkanut yhä enemmän epäillä, ettei Ida olekaan hänen äitinsä. Ida kauhistuu ajatusta, että Sanni jonain päivänä saisi tietää koko totuuden taustastaan.

Ida vaikuttaa pystyvältä ja ylpeältä naiselta, joka on kokenut monenlaista ja pudonnut aina jaloilleen. Sota vaikuttaa silti Idaankin. Alku näyttää lupaavalta, sillä naiset sijoitetaan Pyhtäälle konsuli Cederin hienoon kesähuvilaan. Ida ylpistyy ja alkaa häärätä huvilalla kuin aikoisi jäädä sinne. Kun konsuli sitten palaa huvilalleen kesänviettoon, tapahtuu outo romahdus. Ida suorastaan pakenee huvilalta Sanni mukanaan ja asettuu Kotkaan entisen tuttavansa karuun hellahuoneeseen. Sanni ei tajua äkkilähdön syytä, ja arvoitukseksi se jää lukijallekin lähes kirjan loppuun asti.

Hellahuoneessa Ida jotenkin menettää otteensa ja alkaa luisua epämääräisiin liiketoimiin. Sanni osallistuu ahkerasti maanpuolustustalkoisiin ja haaveilee edelleen oikeasta työpaikasta. Ida vastustaa sitkeästi, mutta lopulta Sanni hankkii itselleen paikan sairaalan apulaisena. Alun hankaluuksien jälkeen työ alkaa sujua, ja Sanni tutustuu nuoreen lääkäriin. Myös nuori Suursaaressa palveleva sotilas kiinnostaa Sannia. Silti hän ei saa mielestään ystäväänsä Viliä, joka kielloista huolimatta jäi Suursaareen. Elääkö Vili saaren luolissa kuin esihistoriallinen ihminen?

Sinivaara kirjoittaa kiinnostavaa ajankuvaa sotienaikaisesta Suomesta ja erityisesti Kotkan seudusta. Itäinen satama- ja teollisuuskaupunki joutui kovien pommitusten kohteeksi, ja asukkaat olivat ankarien paineitten alla. Kaikki eivät jaksaneet jatkaa elämäänsä pommien ja raunioitten keskelle vaan siirtyivät kaupungin ulkopuolelle väliaikaisiin hökkelikyliin. Tämä oli ainakin minulle uusi tieto. Sanni lukee lehdistä pikkuilmoituksia ja ilmoittaa lehdessä itsekin haluavansa vaihtaa monot tennistossuihin. Samanlaisista ilmoituksista kertoo Simo Pajusen Kaarti, jonka luin juuri ennen tätä kirjaa.

Ihastuin kovasti Sinisiin ilmoihin ja pidin Sinivaaran hieman arvoituksellisesta kerronnasta. Kevään hämärästä en ihan niin kovasti pitänyt. Jotenkin arvoituksellisuus oli tässä jo liiallistakin. Kohtalo leikittelee kirjassa hieman turhan kovilla kierroksilla. Jos sarjaan vielä tulee kolmas osa, en kuitenkaan malta olla sitä lukematta. Kokonaisuus on kaikesta huolimatta reippaasti plussan puolella.

Irja Sinivaara: Kevään hämärä

Tammi 2011. 304 s.

Kuinka kävi syksyn kirjasadon?

2012-01-04T11:28:00.003+02:00

Huomasin juuri, että olin 15.8. julkaisemassani kirjoituksessa Syksyn kirjasadon kimppuun luvannut joulukuun lopulla tehdä katsauksen siihen mennessä luetuista syksyn 2011 uutuuksista. Hieman meni pitkäksi, mutta parempi kai myöhään kuin ei ollenkaan. Viittasin silloisessa kirjoituksessani Helsingin Sanomien toimittajan Esa Mäkisen laatimaan tärppilistaan syksyn kirjoista. Mäkisen lista näytti tältä:

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

Kari Hotakainen: Jumalan sana (äänikirjana kuuntelussa)

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Jari Tervo: Layla

Jonathan Franzen: Vapaus

Mari Saat: Lasnamäen lunastaja (odottaa hyllyssä)

Anja Senllman: Öisin olemme samanlaisia

Metropoliitta Panteleimon: Murha kirkonkylässä

Nyt olemme tuon listan äärellä paljon viisaampia. Mäkisen vaisto oli kunnossa. Liksomin kirja sai Finlandian. Moni muukin listalla näkyvä on saanut huomiota. Blogeissa on kirjoitettu ja kehuttu paljon sekä Carpelania että Franzenia. Kumpaakaan en ole lukenut. Jotenkin Carpelan tuntuu vieraalta enkä oikein osaa hänen teoksiinsa tarttua. Franzen taas pelottaa järkälemäisyydellään. Hotakaisen Jumalan sana sen sijaan on parhaillaan kuuntelussa, ja olen siitä kovasti pitänyt. Pari lenkkeilykertaa vielä, niin saan kirjan kuunneltua. Tervon Laylasta pidin, kuten täältä voitte lukea. Aika moni on lukenutkin, sillä tuo kirjoitukseni on blogini historian ylivoimaisesti kurkatuin. Mari Saatin Lasnamäen lunastajat odottaa jo hyllyssäni. Kirja on vain 141-sivuinen, joten se lukenee nopeasti. Snellmanin kirja on runokokoelma, joten se jäänee minulta väliin. Panteleimonin kirjaan en ole missään törmännyt, joten lukematta on sekin, vaikka kiinnostaisi edelleen.

Lehden erikseen listaamalta vuoden esikoisten listalta olin poiminut seuraavat:

Anna-Kaari Hakkarainen: Verkko (odottaa hyllyssä edelleen)

Mia Vänskä: Saattaja

Jermu Koskinen: Niin kauas kuin vyötä riittää

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Näistä siis olen lukenut toistaiseksi vain Taskisen Täydellisen paistin, joka voitti myös Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon.

Elokuussa lupasin joskus lukea ainakin seuraavat:

Kirsti Ellilä: Ristiaallokkoa

Helmi Kekkonen: Valinta (luettu ja arvioitu lehteä varten)

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Juhani Känkänen: Elämäni mustimmat hetket

Anne Leinonen ja Miina Supinen: Rautasydän

Annamari Marttinen: Ero

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Harri Närhi: Isättömät.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta (lainattu kirjastosta, odottaa lukuvuoroa)

Antti Tuuri: Ikitie

Jyrki Vainonen: Swiftin ovella

Kaari Utrio: Oppinut neiti (luettu ja arvioitu lehteen)

Jännitys-osastolta kiinnostavia olivat ainakin:

Risto Isomäki: Con rit

Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura

Juha Numminen: Räjähdyspiste

Anna ja Eppu Nuotio: Tuplana, kiitos

Harri Nykänen: Pyhä toimitus

Käännöskirjallisuudesta poimin luettavien listalle seuraavat:

Paul Auster: Sunset Park

A.S. Byattin: Lasten kirja

Sara Gruen: Apinatalo (lainattu kirjastosta ja odottaa lukuvuoroa)

Marina Lewycka: Meidät on kaikki tehty liimasta

Viivi Luik: Varjoteatteri

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina (hankittu ja odottelee edelleen lukuvuoroa)

Yhteensä siis poimin syksyn kirjasadosta 36 kiinnostavaa kirjaa. Tähän mennessä olen ehtinyt lukea niistä vain seitsemän. Lisäksi yksi on kesken ja viisi hankittu tavalla tai toisella luettavaksi. Kaksi kirjaa pudotan kokonaan tässä vaiheessa pois. Lukematta tulevat jäämään Snellman ja Moster. Mosterin kirjan paksuus ja muutaman kokeneen lukijan kommentit ovat saaneet aikaan tämän. Mutta kelotettavaa siis vielä riittäisi viime vuoden sadosta. Uusi satokausi on kuitenkin jo alkamassa…

Simo Pajunen: Kaarti

2012-01-03T10:40:00.005+02:00

Kaarti on alaotsikkonsa mukaan ”tarina miehestä, joka poistuu rintamalta”. Minäkertoja Aaro Leppänen on palaamassa toipumislomalta takaisin rintamalle Äänislinnaan. Eletään syksyä 1943. Aaro on sotinut ansiokkaasti ensin talvisodan, sitten jatkosodan alun. Asemasotavaiheessa Aaro haavoittui reiteen.

”Palasin vartiopaikalta korsulle päin. Siinä asemassa oli oltu toista vuotta. Ilmatorjunta avasi tulen. Tiesin, että ryssän lentokoneet tulevat, vedin maihin. Matalalla lentävä hävittäjä tulitti kookoolla pitkin juoksuhautaa. Pommi putosi korsun oven eteen, pökerryin räjähdyksen paineesta. Kun heräsin, näin, kuinka pahasti haavoittunutta alikersanttia kannettiin luhistuneesta korsusta. Pari muuta käveli ulos omin jaloin, verissä päin. Yritin mennä auttamaan. En päässyt ylös, oikea jalka ei ottanut päälle, reidessä oli pitkä haava.”

Kun lomaltapaluujuna pysähtyy pienelle Rautavuoren asemalle ennen Humppilaa, Aaro astuu ulos. Sen kummemmin asiaa päättämättä hän lähtee asemalta metsän suuntaan. Mäen rinteeltä hän katselee ohi ajavia junia, kunnes viimeinenkin, jolla olisi päässyt ajoissa palveluspaikkaan, on mennyt. Hän ei vain saa palatuksi takaisin. Ensimmäisen yön hän viettää metsän takana pellonlaidan heinäladossa. Vieläkin käy mielessä, että palata voisi. Rangaistus myöhästymisestä ei olisi kohtuuton. Mutta jokin estää. Aaro kävelee syvemmälle metsiin.

Piileskely ei ole vaaratonta. Kylmyys ja nälkä ahdistavat neuvokastakin miestä. Paljastumisen vaara tiheästi asutulla ja desanttipelkoisella seudulla on suuri, eivät kiinni jäämisen seuraukset ole epäselvät. Vankeusrangaistus olisi kevyttä, kuolemantuomio todennäköinen. Mutta rintamalle Aaro ei voi kuvitella palaavansa, ei vaikka huomaa pian tempullaan vahingoittaneensa vanhaa äitiäänkin.

Alkutalvi metsässä sujuu jotenkuten, kun Aaro majoittuu palaneen torpan vanhaan maakellariin. Lumentulo lisää paljastumisriskiä. Sitten mies sairastuu. Kuumehoureitten välillä hän tulee sen verran tolkkuihinsa, että päättää pelastaa henkensä paljastumisen uhallakin. Hän koputtaa syrjäisen torpan ikkunaan. Talossa asuu sisaruspari Naima ja Venny. Nuorempi Venny on sotaleski, jonka puoliso katosi talvisodassa. Vanhempi Naima on vanhapiika. Naiset ottavat riskistä huolimatta Aaron hoiviinsa.

Aaro onnistuu naisten ja oman kotiväkensä avulla sinnittelemään piilossa sodan loppuun asti. Kun rauha tulee, on Aaro lähtenyt Turkuun työn hakuun. Ilman puhtaita papereita se on riskialtista, mutta metsässäkään ei enää voi jatkaa. Aaro pääsee polttopuuntoimittajan apumieheksi ja tutustuu sodanaikaiseen ja sen jälkeiseen kaupunkilaiselämään. Sitten tulee tieto käpykaartilaisten armahduksesta ja Aaro palaa kotiinsa. Siellä elämä on niukkaa eikä käpykaartilaista vieläkään katsota hyvällä, vaikka monet vastentahtoisesti tunnustavat Aaron valinnan ymmärtävänsäkin. Lopulta Naimalta saapuva kirje muuttaa Aaron tulevaisuuden.

Lyhyessä epilogissa tullaan nykyaikaan. Aaron poika käy itsenäisyyspäivänä hautausmaalla vanhempiensa haudalla. Lähellä sankarihaudoilla palavat kymmenet kynttilät. Oma isä ei ollut perinteisessä mielessä sankari, mutta ei poika isäänsä osaa mistään syyttääkään. Linnan juhlissa on todennäköisesti mitalirintaisten veteraanien rinnalla ainakin käpykaartilaisten jälkeläisiä.

Simo Pajusen kirja avaa kieltämättä hieman toisenlaisen näkökulman sotaan. Ihan ensimmäisiä käpykaartilaistarinoita tämä ei kuitenkaan ole. Mieleeni tuli heti kirjaan tarttuessani Helvi Hämäläisen romaani Karkuri, josta olen kirjannut aikanaan muistiin näin:

"Karkuri kertoo jatkosodan loppuvaiheesta, jolloin kotiutettuja miehiä alettiin kiireesti kutsua uudelleen murtuvalle rintamalle. Kylää puhuttaa metsäkulman mies Erkki, joka on kaksi vuotta piileskellyt metsässä lähellä kotiaan ja laittanut vaimonsa raskaaksi. Vaimo pelkää miehensä joutuvan teloitettavaksi, jos hän jää kiinni. Niinpä vaimo haluaisi salata lapsen syntymän, vaikka tietää, että se on todella vaarallista. Myös naapureiden vaimot pelkäävät kutsulappuja jakavaa poikaa ja myöhemmin rovastia, joka kiertää kertomassa kaatuneiden omaisille suruviestejä.

Harvassa kirjassa on näin suoraan kuvattu tunnelmia kotirintamalla sodan aikaan. Naisten hätä ja tuska on käsin kosketeltavaa, eivätkä miehetkään ole tunnottomia. Kuolema odottaa rintamalla, mutta mentävä on. Myös Tyynen synnytys on kuvattu epätavallisen voimakkaasti, samoin lasten merkitys sureville vaimoille."

Voisin kuvitella, että syyt käpykaartilaisuuteen olivat moninaiset. Jokainen tarina oli varmasti erilainen. Osa pakeni rintamalta omantunnon ja aatteen pakosta. Toisilla petti hermo, kuten Aaro asian kuvaa. Rintaman kauhut ovat olleet käsittämättömät, eikä sotapsykoosi ollut harvinainen diagnoosi. Lievemmät, kuten Aaro, jäivät diagnosoimatta.

Varmasti oli silloinkin vielä oma joukkonsa, joka suhtautui yhteiskunnan vaatimuksiin yliolkaisesti. Näistä ehkä ainakin osittain muodostui joukko, joka Pajusenkin kirjassa häiriköi ja teki sabotaasia kotirintaman takana.

Romaanina Kaarti pysyy kohtalaisen hyvin koossa. Vaikka varsinainen käpykaartilaisuus päättyykin, eivät valinnan seuraukset suinkaan lopu. Mielenkiintoinen on myös kirjassa kuvattu maaseudun ja kaupungin ero sota-aikana. Vaikka maallakin oli tarvikkeista pulaa, oli kuitenkin aina paremmat mahdollisuudet hankkia jotakin ravintoa kuin kaupungissa. Mustapörssi rehotti, vaikka viranomaiset parhaansa koettivatkin. Aina oli niitä, jotka löivät myös rahoiksi kaiken puutteen keskellä. Lisäjännitteen tarinaan tuo Aaron ja metsäkulman sisarusten välinen ihmissuhdekuvio. Rakkaus ja elämän jatkuminen olivat keskeisiä viettejä sodankin aikana.

Vaikka on vaikea hyväksyä rintamakarkuruutta, Kaarti on jännittävä kirja. Aaron puolesta alkaa väkisinkin toivoa, että hän selviytyisi. Kun nimismies tutkailee klapikasaa, jonka takana Aaro makaa piilossa, alkaa pelätä pahinta Aaron mukana. Pajunen siis osaa kuvata henkilönsä hyvin, koska lukijan myötätunto asettuu helposti heidän taakseen. Aaro ei ole pelkuri tai roisto. Pajusen kerrontatapa on myös miellyttävää, selkeää ja paisuttelematonta.

Kaarti on Simo Pajusen kolmas kirja. Aiemmat ovat olleet historiallisia dekkareita, joiden synnystä hän itse kertoo HDkustannuksen nettisivuilla. Kaartin on kirjan tietojen mukaan julkaissut pieni kustantamo nimeltä Vakka ja Kansi, mutta kirjan esittely löytyy kuitenkin Minervan sivuilta.

Simo Pajunen: Kaarti

Vakka ja Kansi 2011. 198 s.

Blogistanian Finlandia 2011

2012-01-02T10:00:00.004+02:00

Sallan lukupäiväkirjassa julkistetaan ihan kohta Blogistanian Finlandia, eli kuusi kirjablogien pitäjien suosikkia viime vuoden uutuuskirjoista. Katso tarkemmin täältä.

Olin innoissani ajatuksesta ja olen edelleen, vaikka valinta olikin sitten paljon kimurantimpaa kuin aluksi ajattelin. Siis vain kuusi kirjaa!

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

Tämä oli helppo valinta, vaikka en ole kirjaa vielä itse lukenutkaan. Tarkoitus kuitenkin on vakaa. Kirjaa on esitelty laajasti, mm. Hesarin arvio oli perusteellinen. Minusta oli huutava vääryys, että kirjaa ei hyväksytty mukaan tavoittelemaan oikeaa Finlandia-ehdokkuutta. Palkinnon sääntöjä sietäisi muuttaa! Sallan hieno blogiarvio täällä, Linnean täällä, Jennin täällä.

Jari Tervo: Layla

Tämän luin itse heti tuoreeltaan. Jälkikäteen ajateltuna kirja tuntuu vieläkin paremmalta kuin lukemisen jälkeen kirjoittamassani tekstissä olen ilmaissut. Ei vieläkään ihan se huippu, mutta tärkeä kirja. Lukiessa kannattaa pitää mielessä, että kyseessä on fiktio. Se tuntuu aika monelta unohtuneen keskustelun tuoksinassa. Laylasta kirjoittamani arvio on myös koko blogihistoriani katsotuin. Muiden blogeissa mm. Zephyr, Susa ja Ina.

Katja Kettu: Kätilö

Tätäkään en ole ehtinyt vielä lukea, mutta äänikirja on jo tuossa pöydällä kuuntelua odottamassa. Minnan arvio kirjasta täällä, täällä Kirsimarian, josta linkki Leena Lumen tekstiin tänne. Vaikuttaa todella mielenkiintoiselta!

Helmi Kekkonen: Valinta

Tämän luin syksyllä, vaikka en siitä blogiin kirjoittanutkaan. En oikein kauheasti vakuuttunut, mutta kelpo kirja toki on tämäkin. Blogeissa on hehkutettukin. Muutamia esimerkkejä: Sanna, Maria, Joana.

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin

Perinteisesti ”oikeassa” Finlandia-kisassa on mukana jotain ”kevyempää” kirjallisuutta. Pidän kovasti dekkareista ja luen niitä pinoittain, joten siksi haluan omaan listaanikin yhden dekkarin. Tätä en ole vielä ehtinyt lukea, mutta kuuntelin syksyllä Kilven edellisen eli Kadotetut. Vaikutuin siitä, ja minulle vakuutettiin, että Elävien kirjoihin on vielä parempi. Amma on kirjoittanut tästä, samoin Elle ja Anneli.

P.S. BF-palkintoa tälle tuskin tulee, mutta Savonia-palkinto tuli! Onnittelut!

Turkka Hautala: Paluu

Tämä on oma villi korttini. Lisäkseni tästä ovat kirjoittaneet ainakin Sanna, Sara ja Katja.

Kirsti Ellilä: Miehen tuoksu

2012-01-01T14:25:00.001+02:00

Vuoden 2011 uusia tuttavuuksia minulle oli turkulainen kirjailija Kirsti Ellilä, jonka aikuisille kirjoittamasta tuotannosta olen vuoden mittaan lukenut suurimman osan. Ellilä kirjoittaa kirpakkaa blogia Kirjailijan häiriöklinikka, jota olen seuraillut ahkerasti. Hieno on myös hänen sarjakuvabloginsa Kulkeeko henki, jossa hän purkaa omia vaiheitaan uskonnon ja seurakuntatoiminnan liepeillä. Viime vuonna valmistui Ellilän ns. Kirkko-trilogia-sarja, josta pidin kovasti. Voit katsoa ajatuksiani siitä täältä ja täältä.

Jo kesällä ostin jostakin, muistaakseni juuri Turusta, Ellilän vuonna 2007 julkaiseman romaanin Miehen tuoksu. Kirja varmaankin luokitellaan Ellilän itsensä kritisoimaan kategoriaan naisviihde. Tästä genrestä, sen nimityksestä ja arvostuksesta tai oikeammin arvostuksen puutteesta on blogeissakin kirjoitettu paljon. Protestiksi väheksynnästä Ellilä julkaisi jo ennen tätä kirjaa romaanin Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin.

Lukuvuoroon Miehen tuoksu pääsi vasta joulunjälkeisessä sähkökatkokaamoksessa, kun kaipasin jotakin piristävää luettavaa kahden realistisen suomidekkarin jatkoksi. Ellilän kuivakka salahuumori osoittautuikin oivaksi valinnaksi kynttilän ja taskulampun avulla luettavaksi.

Kirjan minäkertoja on kolmekymmentä täyttävä Helmi, Turun linnan museon työntekijä. Työ on Helmille henki ja elämä, ja vapaa-aikakin kuluu pitkälti työn merkeissä. Ystäviä ei juurikaan ole, jollei lasketa työpaikan ilopilleriä Jaanaa, jolle Helmi tulee kertoneeksi turhankin paljon itsestään. Aiemmin Helmi on mielestään ollut läheinen konservaattori Erkin kanssa, mutta nyt Jaana ja Erkki ovat leikkisän hyvissä väleissä. Helmi tuntee kirvelevää mustasukkaisuutta ja vetäytyy omiin oloihinsa hieman happamana. Onneksi on ystävänä sentään ortodoksipappi, isä Heikki, jolle voi purkaa huoliaan. Isä Heikilläkin tosin on omat ongelmansa, vodka kun tuntuu maistuvan liiankin kanssa.

Lisäharmina Helmillä on vielä iäkäs mutta tomera täti Marleena, joka on asettunut asumaan Helmin naapurustoon. Sukulaisuus velvoittaa Helmiä pitämään yhteyttä, vaikka naisten välit eivät kovin lämpimät olekaan. Marleenalla on kuitenkin järvenrantamökki, jonne sekä Jaana että Helmi lähtevät Marleenan ja tämän ystävättären kanssa juhlistamaan Helmin syntymäpäivää. Juhlalounas syödään paikallisessa pappilassa, josta julkkismuotoilija Juhani Petersen on tehnyt matkailukohteen. Mökkireissulla Helmi tutustuu naapurissa asuvaan Hannuun, joka suhtautuu merkillisen nihkeästi kaikkeen vähänkin museolta haiskahtavaan.

Nimensä kirja on saanut Jaanan laivaseminaarissa keksimästä huikeasta näyttelyideasta, jonka pitäisi pelastaa alenevista kävijämääristä kärsivä museo. Jaana haluaa rakentaa näyttelyn, jossa esiteltäisiin historian miehiä naisen seksuaalisen halun kohteina. Mukana olisi myös tuoksuja, koska Jaana uskoo vakaasti, että jokainen tunnistaa sen oikean juuri hajuaistin perusteella. Helmi vastustaa hanketta naurettavana ja koko museoideaa halventavana yleisönkosiskeluna, mutta ei lopulta mahda mitään. Jaana saa ideansa myytyä ja vähitellen Helmikin innostuu huomaamattaan.

Näyttelyhankkeen ja muidenkin työelämään liittyvien kuvioiden lisäksi kirjassa ratkeavat tietysti Helmin rakkausasiat kommellusten jälkeen, kuten asiaan kuuluu. Ellilä on mainion tarkkanäköinen kuvatessaan esimerkiksi laivaseminaareja, työpaikan palavereja tai vaikkapa tapausta, jossa Helmi saa syyt niskoilleen asiassa, jota juuri hän on yrittänyt vuosia saada kuntoon. Myös julkkismuotoilija Petersen on mainio hahmo, vaikka ei tarinan kannalta kovin tärkeä olekaan. Tarkkanäköisyydestään ja teräväkynäisyydestään huolimatta Ellilä ei ole ilkeä. Hyvin lempeää on hänen salaivansa. Helmi on oivallinen esimerkki varovaisesta ja tunnollisesta ihmisestä, joka paheksuu kaikkea turhaa riekkumista. Jaana taas on juuri tällainen riekkuja. Kuitenkin naiset ovat ystäviä, ainakin jollain tasolla. Miehet on kuvattu kirjassa kiltisti, vaikka he seksiobjekteiksi joutuvatkin. Ainoa kovaa kyytiä saava mies taitaa olla Helmin pomo, jollaisia ikävä kyllä on ihan oikeastikin olemassa.

Kokonaisuudessaan Miehen tuoksu on mukava lukukokemus, kevyt välipala, josta ei jää huono omatunto tai sivumaku. Jos jonkin toiveen Ellilälle esittäisin, olisi se taas kerran miljöön parempi hyödyntäminen. Tälläkään kertaa Turku ei ole kirjassa kummoisessakaan roolissa, ei edes linna, vaikka siellä paljon työskennellään tarinan aikana. Turku on hieno ja persoonallinen kaupunki, ja se saisi näkyä, kuulua ja tuoksua myös kirjassa. En usko, että miljöön enempi korostaminen haittaisi sellaistakaan lukijaa, joka ei Turkua tunne. Itse nautin ainakin kovasti, kun kirjoissa on hyvää ympäristönkuvausta, ovatpa paikat sitten tuttuja tai eivät.

Kansikuvaa on muistaakseni jossakin blogissakin kritisoitu. Miksi ihmeessä kannessa on kuva takapuolesta, joka minusta ainakin on selvästi naisen?? Peräpää ei nyt muutenkaan oikein synkkaa kirjan nimen kanssa…

Kirsti Ellilä: Miehen tuoksu

Karisto 2007. 267 s.

Nykänen ja Sipilä: Paha paha tyttö

2011-12-30T08:47:00.000+02:00

Viittasin jo eilisessä jutussani Jarkko Sipilän dekkarista Muru kustannusosakeyhtiö Crime Timeen, joka sloganinsa mukaan julkaisee reiluja rikoksia. Crime Timellä on nettisivut osoitteessa www.crime.fi ja osuuskuntaa pääsee seuraamaan myös Facebookissa. Linkki löytyy em. nettisivulta. Aiemmin luin kustantamon julkaiseman Seppo Jokisen Ajomiehen, mutta vasta nyt ehdin tarttua heti tuoreeltaan ostamaani Pahaan pahaan tyttöön, joka oli koko yrityksen ensimmäinen julkaisu viime syksyltä.

Paha paha tyttö on Harri Nykäsen ja Jarkko Sipilän yhdessä kirjoittama dekkari, jossa on mukana kummankin tuotannon keskeisiä toimijoita, Sipilältä Takamäen porukka ja Nykäseltä Raid ystävineen ja Jansson tutkintaryhmineen. Idea on kiva, sillä jo aiemmin kummankin kirjoissa ovat taustalla vilahdelleet toisen kirjailijan poliisit. Esimerkiksi Nykäsen hahmo rikoskomisario Ariel Kafka ja Sipilän Takamäki ovat kohdanneet poliisitalolla. Nykäsellä on hieman humoristisempi ote kirjoissaan kuin ankaran ja jopa kuivan realistisella Sipilällä, joten sekin tuo tähän yhteisteokseen oman mukavan mausteensa.

Raidin hahmolla on rasitteenaan Kai Lehtisen habitus, mutta se ei tietenkään ole Nykäsen vika. En vain voi sille mitään, etten enää voi lukea Raidista näkemättä miestä silmissäni Lehtisenä. Eipä se oikeastaan kovasti haittaakaan, sillä Lehtinen sopii hyvin Raidiksi.

Kirja alkaa takaumajaksolla, jossa Raid ja Salmela, ataripoliisi Suhosen nuoruudenystävä, tekevät pikaiset asekaupat. Paikalla on myös Salmelan tyttöystävä Marika. Pariskunta on matkalla synnytyssairaalaan, jossa on tarkoitus käynnistää synnytys.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Salla on Helsingissä pornokauppias Sundmanin palkkalistoilla. Kuuluista liikemies Sebastian Virta juhlii onnistunutta yrityskauppaansa ja uutta nimitystään kansainväliseen firmaan tapansa mukaan railakkaasti. Mukana on huumeita ja maksettuja naisia. Salla poistuu bileistä kuvattuaan ensin salaa kännykällään kohtauksen, jossa Virta käyttää kokaiinia ja prostituoitu tanssii alasti pöydällä. Video polttelee Sallaa, ja tyhmyyksissään hän näyttää sen poikaystävälleen Jusalle, joka kuuluu moottoripyöräjengi Prikaatiin. Jusa kiinnostuu kunnolla vasta seuraavana päivänä tajuttuaan, että videolla voisi pelastaa rahapulaan joutuneen Prikaatin maineen ja samalla saada itselleenkin jotakin etua. Salla ei kuitenkaan halua antaa puhelintaan, vaan pakenee. Myöhemmin hän pyytää apua isältään Salmelalta, joka on joutunut Prikaatin tappolistalle ja piileskelee Oulussa.

Janssonin ryhmä saa Ruotsin poliisilta tiedon, että Raid on tulossa Suomeen. Varjostamaan pistetyt poliisit Huusko ja Susisaari näkevät, kuinka Raid osuu Sundmanin liikkeeseen samaan aikaan kuin Virran henkivartijat, jotka yrittävät puristaa Sundmanilta tietoa Sallasta. Paikalle saapuvat myös verotarkastajat. Kiristyskuvio monimutkaistuu, poliisit, moottoripyöräjengi ja Raid hääräilevät tahoillaan ja polut risteävät useaan kertaan. Juoni on huomattavasti kimurantimpi ja vauhdikkaampi kuin esimerkiksi Murussa, koska mukana on tuntematon tekijä eli Raid, joka toimii lain väärällä puolella mutta ehdotonta moraaliaan noudattaen. Raidin maine on melkoinen, sillä edes Tukholman mp-jengiläiset eivät halua joutua tekemisiin hänen kanssaan.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että kirjassa prostituoitu käyttää oman ammattikuntansa edustajasta nimitystä prosti. Törmäsin muotoon ensimmäisen kerran tänä syksynä Jari Tervon Laylaa lukiessani ja muistaakseni joku muukin kiinnitti sanaan huomiota. Tervohan käyttää kirjassaan myös verbiä prostata.

Toinen ajatteluttava yksityiskohta on kirjojen kannet. Sekä Ajomiehen, Murun että Pahan pahan tytön kannet on suunnitellut Lasse Rantanen. Tyyli on tunnistettava mutta jotenkin pelkistys on aika tylsää. Tässä kirjassa kanteen on piirretty naisen kädessä oleva kännykkä, Ajomiehessä on Volvon kuva, Murussa veitsestä tippuu veri. Aika osoittelevaakin.

Luin myös tämän ja Murun väärässä järjestyksessä, sillä Sipilän hahmojen tarina on jatkumo. Salmela on mukana Murussakin, ja Salla siinä myös mainitaan. Saatoin siis olla ihan varma, että kumpikin selviää tästä kirjasta hengissä J

Harri Nykänen ja Jarkko Sipilä: Paha paha tyttö

Crime Time 2010. 268 s.

Lukutoukan vuosi 2011

2011-12-29T17:00:00.001+02:00

Lukuvuosi 2011 on ollut ennätyksellisen monipuolinen ja hedelmällinen kaikin tavoin. Kirjablogin aloittamisella on varmasti ollut melkoinen vaikutus niin lukemisen määrään kuin laatuunkin, aivan kuten Salla omassa yhteenvedossaan toteaa. Blogeista saa mainioita lukuvinkkejä, ja niitä on todella mukava itse jakaa. Susan Lukutoukan vuosi -haasteen avulla kokoan yhteen omaa lukusaldoani. Harmittelen vain, että en ole merkinnyt mihinkään muistiin tammikuun lukemisiani. Vasta helmikuussa kopioin jostakin blogista idean listata kuukauden luetut kuun lopussa. Aloin sitten pitää ajantasaista listaa blogini lisäsivulla. Loppuvuodesta aloin laittaa listaan myös linkit omille blogisivuilleni. Tammikuussa olen kirjoittanut blogiin vain neljästä lukemastani kirjasta. Millään en voi uskoa, että se kertoisi koko totuutta, koska keskimääräinen kuukausisaldo ylittää kymmenen kappaletta kevyesti. Laskipa miten tahansa, olen vuoden 2011 aikana lukenut yli 150 kirjaa! Blogitekstejä on kertynyt kaikkiaan yli 200, tosin siinä ovat mukana vuoden 2010 aikana kirjoitetutkin. Myös lehtitekstejä on syntynyt ihan mukava tukku, joten kirjoittamisen voinee jo laskea ihan vakavaksi harrastukseksi lukemisen ohella.

Mutta Susan kimurantin haasteen kimppuun. Yritän noudattaa alkuperäistä ideaa siten, että laitan kuhunkin kohtaan vain yhden kirjan. Lisäksi käytän kutakin kirjaa vain yhdessä kohdassa. Linkit viittaavat omiin kirjoituksiini.

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä? Annie Proulx’n Näin on hyvä.

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä? Antti Tuomaisen Parantajaa.

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken? Jean Untinen-Auelin Maalattujen luolien maa.

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä? Ilmari Kiannon Punainen viiva.

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten? Sarah Watersin Vierasta kartanossa.

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja? Turkka Hautalan Paluu.

7. Mikä kirja oli suurin pettymys? Annabel Lyonin Aleksanterin opettaja.

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi? Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan.

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä? Hilkka Ravilon Mesimarjani, pulmuni, pääskyni.

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa? Kari Hotakaisen Ihmisen osan.

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty? Kirsti Ellilän Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin.

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin? Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta.

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä? Jussi Valtosen Siipien kantamat.

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista? Useimmat dekkarit sopisivat tähän, mutta valitsen Katja Kaukosen Odelman.

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille? Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana