Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

Nyt mentiin kirjallisen mukavuusalueeni reunoille niin että rytisi, mutta hyvä niin. Rajoja on hyvä välillä testailla, sillä voi huomata, että niiden ulkopuoleltakin löytyy kiinnostavaa ja hyvälaatuista luettavaa. Sain Eppu Nuotion romaanin Mutta minä rakastan sinua ennakkokappaleen kustantajalta jo alkutalvesta, mutta sysäsin sen sitten kummemmitta tarkisteluitta joskus ehkä luettavien pinoon. Nimi ja kansi vaikuttivat turhan imeliltä. Koetin jossain vaiheessa tarjota kirjaa tyttärellekin, mutta hän hylkäsi sen takakannen perusteella. Viisikymppisten rakkaushuolet eivät houkuttaneet.

Eppu Nuotio on minulle kirjailijana ennestään tuttu. Olen lukenut hänen Pii Marin -nimisestä toimittajasta kertovan dekkarisarjansa, joitakin osia niin sanotusta Varkaus-sarjasta sekä Nuotion tyttärensä Anna Nuotion kanssa kirjoittaman dekkarin Tuplana, kiitos!. Myös kirjailijan lastenkirjoja on talouteemme hankittu ja ahkerasti luettu. Olen pitänyt vaihtelevasti Nuotion tuotannosta. Jotkut osat Pii Marin -sarjasta ovat oikein kelpo dekkareita, mutta sitten taas välillä upotaan ihmissuhdesuohon ja liialliseen vatvontaan.

Saattaa olla, että Mutta minä rakastan sinua olisi lopullisesti hautautunut lukematta jäävien kirjojen pinoon, ellei teos olisi tullut vastaan kirjaston äänikirjaluettelosta. Äänikirjanahan olen kuunnellut paljon sellaista kirjallisuutta, joka muuten olisi jäänyt kokematta. Päätin koettaa ja varasin kirjan.

Päähenkilö Karin Kiurukorpi tuntuu hieman liiankin tutunoloiselta ihmiseltä: viisikymppinen turkulainen yläkoulun historianopettaja, joka pitää lukemisesta, musiikista ja kävelemisestä. Karin on hiljattain eronnut rehtorimiehestään Saulista ja on juuri asettunut uudelleen elämäänsä, nyt ensimmäistä kertaa yksin. Tytär Klara asuu Uudessa-Seelannissa asti, mutta entinen mies on edelleen Turussa uuden naisensa kanssa.

Karin on kaikkea muuta kuin Turun yöelämässä riekkuva puumanainen. Uuden suhteen aloittaminen on kyllä käynyt mielessä ja yritystäkin on ollut, mutta vapailla miehillä tuntuu olevan mielessään aivan erilainen käsitys suhteista kuin hänellä. Sitten eräänä sunnuntaina sattuma johdattaa Karinin eteen Laurin.

Lauri on LVI-insinööri ja myös eronnut. Lauri rakastuu Kariniin, eikä Karinkaan voi kieltää, etteikö Lauri olisi hänestä kiinnostava ja oikeastaan melkein kaikkea sitä, mitä hän on toivonut. Koska on kuitenkin kyse romaanista, on selvää, että sitten alkaa tulla mutkia matkaan.

Laurin toimistossa työskentelevä kolmikymppinen Kaari on ollut kuolettavasti rakastunut Lauriin jo pari vuotta. Kaari on päättänyt, että Laurista ja hänestä tulee vielä pari keinolla millä hyvänsä. Karinin tytär Klara sotkee maailman toisella puolella oman suhteensa ja tarvitsee Karinin tukea. Saulikin alkaa vilahdella Karinin elämän liepeillä. Lisäksi sekä Karinilla että Laurilla on vielä omat salaisuutensa.

Juoni, jos sellaisesta voi puhua, kuulostaa siis aika kliseiseltä romanttisen viihteen peruskuviolta. Nuotio ei kuitenkaan yritä olla hauska tai hilpeä, vaan hän kuvaa henkilöitään lempeän realistisesti, ilman ylilyöntejä. Karin on ihan tavallinen nainen, eikä Laurikaan ole mikään superhurmuri. Kumpikin epäröi ja on arka paljastamaan itsestään liikaa. Lisäksi kohtalo tuntuu tosiaan olevan heidän rakkauttaan vastaan.

Kerrontaratkaisuina Nuotio käyttää näkökulman vaihdoksia sujuvasti. Karin on minäkertoja, ja välillä tapahtumia kuvataan Laurin näkökulmasta mutta ulkopuolista kertojaa käyttäen. Aikajänne kirjassa on alle puoli vuotta, kevään heräämisestä kesän kukoistukseen. Erityisesti pidin siitä, että tapahtumapaikkana on Turku. Karin ja Lauri kävelevät paljon Turun kaduilla ja puistoissa, ja kaupunki tuntuu hengittävän tarinan taustalla vahvasti.

Nuotio pohtii kirjassaan paitsi ihmissuhteiden haurautta myös monitahoisesti seksuaalisuutta. Vanheneminen tuntuu ruumiissa, mutta vaikka keho rupsahtaa, mieli kaipaa edelleen rakkautta. Vanhemmuus tuo asioihin omat kiemuransa, vaikka lapsi olisikin jo täysi-ikäinen. Lisäulottuvuus tulee Karinin dementoituneesta äidistä, jonka luona vieraillaan useaan otteeseen. 

Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että perinteisenä painettuna kirjana tämä olisi voinut hyvinkin jäädä kesken. Olen liian kärsimätön lukija. Jos alku ei tempaa tavalla tai toisella minua pauloihinsa, voi olla, että kesken jää. Äänikirjaa kuuntelin mielelläni, ja tarina oli jopa sopivan rauhoittavaa kiireisiä työpäiviä reunustamaan. Kirsti Valveen lukijanääni on paikoin jopa liiankin pehmeä ja lempeä makuuni, mutta sopi kirjan tyyliin.

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

Otava 2015. Äänikirjan lukija Kirsti Valve, kesto 9 h 31 min (8 cd-levyä).

Äänikirja kirjastosta. Ennakkokappale kustantajalta, kiitos!

Otavan sivuilta voi lukea lukunäytteen kirjasta ja katsoa kirjatrailerin. 

Annelin kirjoissa -blogissa pohditaan kirjan kohderyhmää. Itse asetun siihen sukupuoleni ja ikäni perusteella täydellisesti, vaikka silti en kokenut tätä ihan minun kirjakseni. Lukuneuvoja-blogissa suositellaan tätä, jos tavallisten keski-ikäisten elämä ja laatuviihde kiinnostavat. Lumiomena-blogin Katja toteaa: Mutta minä rakastan sinua sulatti lopulta myös minun sydämeni. Se on sellaista välipalakirjallisuutta, joka ruokkii talven väsyttämää sielua ja saa uskomaan arjen ihmeisiin. Katja on myös linkittänyt lisää blogitekstejä, kannattaa kurkata!

Lisätään vielä kysymys. Mies, lukisitko tämän? Miksi tai miksi et?