sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Paksu heinäkuu 2014)



Paksu heinäkuu pyörähti käyntiin kunnon järkäleellä eli Joël Dickerin bestsellerillä Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kirjan lukemisen jälkeen olen
  • iloinen, koska luin yli 800-sivuisen teoksen käytännössä neljässä päivässä ja voin nyt ruksia sen yli luettavien listaltani
  • pettynyt, koska kirja osoittautui sisällöltään heppoiseksi ja kieleltään yksinkertaiseksi, vaikka rikosjuoni olikin vetävä
  • ihmeissäni, miksi tämä kirja on otettu Tammen arvostettuun Keltaiseen kirjastoon.

Sveitsiläinen, ranskankielinen kirjailijatähti Joël Dicker on syntynyt vuonna 1985, ja THQT on hänen esikoisteoksensa. Palkittu kirja on myynyt valtavia määriä Ranskassa. Teosta on verrattu muun muassa Stieg Larssonin Millennium-sarjaan, Nabokovin Lolitaan ja Philip Rothin teoksiin sekä kultti-tv-sarja Twin Peaksiin. Kirjan luettuani voin sanoa, että ymmärrän nämä vertailut ja ylistyksetkin, mutta en niistä itse kovin paljon innostunut.

THQT:n juoni on taitavasti rakennettu. Nuori amerikkalainen kirjailijatähti Marcus Goldman sairastuu kirjailijantautiin eli ei onnistukaan aloittamaan kaiken menestyksen ja juhlinnan jälkihuumassa toista romaaniaan, jonka on jo myynyt kovalla summalla kustantajalleen. On otettava jälleen yhteyttä entiseen opettajaan ja hyvään ystävään, kuuluisaan kirjailijaan Harry Quebertiin. Quebert elää upeassa merenrantatalossaan pikkuruisessa Auroran kaupungissa New Hampshiressa.

Marcus penkoo asunnolla Quebertin tavaroita ja löytää materiaalia, josta käy ilmi, että ihaillulla oppi-isällä on kolmekymmentä vuotta aikaisemmin 34-vuotiaana ollut suhde paikalliseen 15-vuotiaaseen tyttöön, Nolaan. Marcus kauhistuu ja päättää unohtaa koko asian. Kolme kuukautta myöhemmin Nolan ruumiin jäänteet löydetään Quebertin tontin kulmalta. Quebertin suhde Nolaan paljastuu ja häntä odottaa tuomio murhasta. Marcus rientää ystävänsä avuksi, alkaa tutkia tapausta ja ryhtyy samalla kirjoittamaan tapauksesta kirjaa. Asiaa mutkistaa, että Marcus alkaa saada uhkauskirjeitä.

Mitä enemmän asiaa pengotaan, sitä monimutkaisemmaksi ja vaikeaselkoisemmaksi kuvio muuttuu. Ihana ja kaunis Nola alkaa paljastua tytöksi, jossa on ollut monia ulottuvuuksia. Yhä useampi pikkukaupungin asukas tuntuu sotkeutuneen asiaan ja yhä kummallisempia asioita paljastuu menneestä ja nykyhetkestä. Totuus tuntuu pakenevan yhä kauemmas, mitä enemmän sitä jahdataan.

Kirjan luvut on numeroitu käänteisesti, eli alkuun lähdetään numerosta 31 ja 1 on viimeisenä. Ideana on, että Marcus on aikoinaan saanut Quebertilta 31 ohjetta kirjailijan työtä varten. Kukin luku alkaa tällä ohjeella ja siihen saattaa liittyä sivun verran kerrontaa ja dialogiakin. Mikään ei kuitenkaan lopulta varsinaisesti selitä tätä menetelmää, vaan se alkaa vaikuttaa vain kikkailulta. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen eli Kirjailijantauti (kahdeksan kuukautta ennen kirjan ilmestymistä) on pisin.

Paitsi Nolan murhan selvittelystä kirja kertoo myös kirjojen kirjoittamisesta. Kumpikaan taso ei ole liialla realistisuudella tai ainakaan uskottavuudella pilattu. Ylipäätään Dicker ei panosta henkilöhahmojen syventämiseen niin, että syntyisi illuusio todentunteesta. Sama koskee miljöötä. Koko ajan kirjaa lukiessani mietin, miksi se on sijoitettu Yhdysvaltoihin. Tapahtumat voisivat tapahtua periaatteessa missä hyvänsä, mutta Dicker on valinnut New Hampshiren pikkukaupungin ja amerikkalaisen bisenesmaailman tapahtumapaikoiksi viitsimättä tai haluamatta sitten niitä sen tarkemmin kuvata ja tehdä lukijalle tutuiksi. Onko tarkoitus etäännyttää?

Henkilöitä vaivaa sama epäuskottavuus. Eniten minua häiritsi keskiössä oleva Nola, joka toimii ja puhuu aivan kummallisesti ollakseen poikkeuksellisen kypsäkin 15-vuotiaaksi. Lopussa tulee kyllä jonkinlainen selitys, mutta en sitäkään oikein onnistunut nielaisemaan. Miten kummassa aikuinen mies tai itse asiassa kuten käy ilmi, useampikin, mukamas täysin menettää järkensä yhden tytön takia? Jotenkin tätä pitäisi lukijalle perustella eikä vain hokea, kuinka ihana Nola on Quebertin mielestä ja kuinka vain Nola sai hänet inspiroitumaan ja kirjoittamaan. Dialogin kirjoittajana Dicker on harvinaisen tönkkö. Vai onko tämäkin jokin taiteellinen keino, jota en vain ymmärtänyt?

-        Hemmetti, Nola! Minä pelästyin pahasti!
-        Ai pelkoako minä sinussa herätänkin?
-        Tiedät ettei tuo ole totta…Mitä sinä täällä teet?
Nola purskahti itkuun.
-        En minä tiedä…Rakastan sinua niin kauheasti. En ole ikinä tuntenut näin…
-        Karkasitko sinä kotoa?
-        Karkasin. Minä rakastan sinua, Harry. Kuuletko? Minä rakastan sinua enemmän kuin ketään ennen sinua tai sinun jälkeesi.
-        Älä sano noin…
-        Mitä varten?

Henkilöt ovat paikoin äärimmäisen kärjistettyjä. Esimerkiksi Marcuksen äiti, joka ei lainkaan kuuntele poikaansa ja joka vain tyrkyttää tälle vaimoehdokkaita, tai hänen häikäilemätön ja rahanahne kustantajansa Barnaski ovat kuin suoraan komediasarjasta tai sarjakuvasta irrotettuja. Marcus itsekään ei ole päähenkilö, josta lopulta kovin paljon pitäisi, Harry Quebertista nyt puhumattakaan. Toisaalta kirjailijan elämä, erityisesti supertähtikirjailijoiden elämä Amerikassa, näyttää hyvin yksinäiseltä ja ankealta. Kannattaako huippumenestystä oikeastaan tavoitella? Myös markkinavoimien ja median armottomuutta ruoskitaan aika tavalla kirjan nykyhetkessä.

Dicker on ironisesti päätynyt samaan tilanteeseen kirjansa päähenkilön kanssa ainakin, mitä huippumenestykseen tulee. Ranskassa kirjaa on myyty yli miljoona kappaletta, eikä myynti Suomessakaan taida aivan vaatimaton olla. Alussa kerroin ihmetteleväni, miksi kustantaja Tammi on laittanut tämä teoksen laatukirjallisuutena profiloituvaan Keltaiseen kirjastoonsa. Syy ei ainakaan minulle kirjan mittaan avautunut. Kenties sarjan luonnetta ollaan muuttamassa keveämpään suuntaan? Ainakin THQT on heppoinen sivumäärästään huolimatta Keltaisen kirjaston muiden teosten seurassa.

Paksu heinäkuu lähti siis suhteellisen kepeästi liikkeelle dekkarijuonta seuraillessa. Seuraavaksi taidan valita hyllystäni lisää Keltaista kirjastoa, sillä viime kesänä ilmestynyt John Irvingin Minä olen monta on odotellut jo toista vuotta lukuvuoroaan. Suosikkikirjailijani viimeisimmässä on mukavasti sivuja siinäkin, 615. 

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (La vérité sur l’affaire Harry Quebert)
Suom. Anna-Maija Viitanen. Tammi 2014. 809 sivua.

Syntymäpäivälahja.

THQT:sta muissa blogeissa: Also Sprach Jussi, Lumiomena, Sonjan lukuhetket, Lillin kirjataivas, Amman lukuhetki.



16 kommenttia:

  1. Olen viime kuukaudet ollut kahden vaiheilla, luenko tätä kirjaa. Jos kirja olisi lyhyempi, voisin ehkä lukea kirjan mielenkiinnosta, jotta näkisin, kuulunko tykänneisiin vai pettyneisiin, mutta pettyneitä kommentteja on kuulunut korviini sen verran paljon, että ehkäpä jätän kirjan vain lukematta. Ei kaikkea vain ehdi ja tällä hetkellä Dickerin kirja ei oikein tunnu aikana arvoiselta, vaikka tietysti on sekin mahdollisuus, että kirjasta tykkäisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä kirjaa on vaikea suositella tai olla suosittelematta toiselle. Se on paksu, mutta melko nopealukuinen, joten sen puoleen kannattanee ainakin kokeilla.

      Poista
  2. Minusta alkoi kirjan luettua tuntua siltä, että Dickeristä tarkoituksella tehdään Marcuksen kaltaista: komea nuori kirjailija, jonka esikoinen saavuttaa hurjan suosion jne. Olihan kirjan kiitoksetkin osoitettu kirjan hahmoille, jolloin ei voinut olla ihan varma onko kiitoksetkin edelleen osa kirjaa vai esikuvahahmoille peitellysti välitetyt kiitokset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuota samaa mietiskelin myös. Jonkinlaista toden ja mielikuvituksen sekoittelua harrastetaan mahdollisimman monella tasolla. Toisaalta ihan kiva idea, mutta...

      Poista
  3. Se on sääli, jos Keltainen kirjasto kovin viihteellistyy. Luin tällä viikolla Tóibínin Brooklynin ja mietin, että onko tämä oikeasti Keltainen kirja vai joku viihdepokkari? Harmi, jos tämä on linja jatkossa... Vaikka eihän siinä sinänsä ole mitään pahaa, että kirjan äärellä viihtyy. Tätä Dickeriä en ole lukenut, mutta tuo rikosjuoni ohuesti houkuttelee. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin pidän kovasti siitä, että viihdyn kirjan parissa, mutta hyvä lukukokemus tarjoaa aina jotain enemmän kuin pelkkää viihdettä. Sitä linjaa toivoisin KK:n jatkossakin pitävän.

      Poista
  4. Kepeää luettavaa, mutta ihan kelpo sellaista nyt kun kesäkin viimein saapui. Kannattaa ihan heti unohtaa kirjan KK jäsenyys ja suhtautua siihen viihteellisenä kesälukemisena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo onkin hyvä ohje, mutta valitettavasti se ei enää omalla kohdallani toimi :D

      Poista
    2. Minäkin pääsin kirjaan mukaan paremmin, kun otin sen ennemminkin viihdyttävänä dekkarina kuin kaunokirjallisena nykyklassikkona. Ihan tykkäsin ja olihan se nopea lukea noinkin paksuksi kirjaksi.

      Poista
  5. Kyllä Brooklynin kelpuuttaisin Keltaisiin, mutta tämä on kyllä aika yllättävä valinta. Dicker viihdytti, mutta että jonkinmoiseksi klassikoksi tai edes sarjan jäseneksi... En nostaisi. Ehkä kadun tätä lausuntoa 10 tai 20 vuoden kuluttua. Tämän jälkeen kirjailijalta odottaisi jotain todella huimaa. Hurja markkinointi ei riitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikea tästä on klassikkoa kuvitella, vaikka ihan viihdyttävä kertaalleen ahmittava kirja onkin.

      Poista
  6. Hauskaa seurata tätä Paksua heinäkuutasi. Aikamoisella järkäleellä urakkasi aloitit. :) Minäkin aion lukea tämän jossain vaiheessa. Ehkäpä sitten, kun oikein tosissani kaipaan jotain vetävää dekkaria... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kivaa, että olet mukana Paksua seuraamassa :D Kirjat eivät näytä tästä ainakaan pienenevän!

      Poista
  7. Minä nautin kovin kirjasta. Pidin juuri siitä, että se oli yksinkertaisesti kirjoitettu :)

    VastaaPoista
  8. Luin kirjan vasta nyt. Olen samoilla linjoilla kanssasi: yllättävää, kuinka kirjapaksukaisen voi lukaista näin nopeasti. No siksi, että tämä oli kulutuskirjallisuutta. Kuin olisi autobahnalla ajellut ja kilometrit vaan vilistää ;)
    Ei todellakaan vuosikymmenen ikimuistoisinta kirjallisuutta tai klassikkoainesta.

    VastaaPoista
  9. 524 sivua takana ja itsehillintä petti. Päädyin nettiin selvittämään olenko ainoa jonka mielestä tämä kirja on pökerryttävän kömpelösti kirjoitettu (tai suomennettu). Aivan kuin Dickerillä olisi ollut kirjoitusopas vierellä ja John Irving polvella teosta työstäessään. On tasoja ja lähestymistapoja mutta hahmot eivät ole todellisia. Monesti henkilöiden keskustelut saavat aivan kummallisia käänteitä ja kaiken huippuna on Nola joka nyt vain on ihana. Ihana. Hän ei myöskään kykene minkäänlaiseen normaaliin keskusteluun jatkuvien rakkaudentunnustuksien lisäksi.
    Kieli on .. erikoista tyyliin: 'metsästä putkahti verinen tyttö'. Tai raaka pahoinpitely on siveästi 'mukilointi'. Onneksi kirja on nopealukuinen (skippaan tosin kahteen kertaan printatut rakkauskirjeet - lähettäjä ja vastaanottaja nääs).
    Seksiä ja väkivaltaa on vaikka minkälaista mutta ei päähenkilöiden �� . Ei vaikka heidän suhteensa on kirjan keskeinen asia.
    Dicker ei mene jatkoon eikä tästä arpiakaan jää (monet naurut on naurettu kun olen lukenut katkelmia ääneen) mutta miten Keltainen Kirjasto tähän oikein päätyi?

    VastaaPoista