keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Anni Kytömäki: Kultarinta



Yhdistetään Kjell Westön, Eeva Joenpellon ja Sirpa Kähkösen lavean eeppinen historiallisen romaanin kerronta ja loistava henkilökuvaus ja lisätään siihen hyppysellinen kansanperinteestä ammentavaa maagista realismia sekä tarkkoja luontohavaintoja ja raikasta kielenkäyttöä. Siinä lyhykäisyydessään Anni Kytömäen Kultarinnan valmistusresepti. Kenties. Lisänä on aimo annos kirjallista lahjakkuutta ja rakkautta tarinankerrontaan.

Turhaan ei ole kirjamaailmassa kevään mittaan tästä romaanijärkäleestä innoittuneesti kuhistu, sillä se vei kertaheitolla sydämeni. Voin olla myös huojentunut. Mitään huolta ei suomalaisella kirjallisuudella ole, ainakaan proosalla. Sen ovat Tommi Kinnunen ja Kytömäki tänä keväänä todistaneet. En tosin kovin huolissani ole ollutkaan, mutta melkoinen esikoiskirjavuosi on kyllä menossa!

Kultarinta on järkäle, lähes 650-sivuinen. Usein huomaan purnaavani tällaisten kirjojen jälkeen, että tarinaa olisi ollut varaa tiivistää, joskus rutkastikin. Nyt en valita, päinvastoin, harmitti kirjan loppuminen. Kun tarina vie ja jää vielä loppupäästään mielikuvitusta kutkuttavasti avoimeksi, ei toivoisi kirjan ihan vielä päättyvän. Mietin lukiessani, että tässä romaanissa on aineksia ainakin kahteen teokseen, mutta kiitän kustantajaa, että mitään väkivaltaista leikkausta ei ole tehty. Lukija saa lukea Stenforsin perheen ja suvun tarinan niin kokonaisena kuin se nyt on mahdollista kertoa.

Romaani jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa on isän eli Erik Stenforsin näkökulmasta ja Erikin suulla pääosin kerrottu. Näkökulma vaihtuu välillä jo Mallaan, Erikin tyttäreen, mutta silloin vaihdetaan ulkopuoliseen kertojaan. Malla-nimisessä hieman lyhyemmässä toisessa osassa roolit kääntyvät ja näkökulmia tulee yksi lisää, kun henkilögalleriaan lisätään Joel, metsän keskellä mökissään asustava punaorpopoika.

Kronologia on alkupuolella rikottu. Romaani alkaa kohtauksesta vuoden 1919 keväästä. Erik palaa kotikartanonsa tutulle kalliolle merenrantaan ainoana ajatuksenaan lopettaa kaikki, antaa itsensä ja mukanaan tuomansa vastasyntyneen tyttärensä yksinkertaisesti paleltua kuoliaaksi. Elämä tuntuu menettäneen kaiken merkityksensä, kun sairaalasta on tullut murheellinen viesti juuri synnyttäneestä vaimosta. Itsetuhoiset ajatukset kuitenkin tällä kertaa väistyvät, sen lukija tietää, sillä kirjan päähenkilöiden tarina on vasta alkamassa.

Palataan ajassa taaksepäin Erikin lapsuuteen suuren Aspholmin kartanon ainoana lapsena. Isä on vaikuttava ja äänekäs, dominoiva hahmo, senaatin virkamies ja kartanonisäntä, mutta ennen kaikkea liikemies, jolla on suuruudenhullujakin ajatuksia. Yksi näistä on päähänpinttymä rakentaa kartanolta oma rautatie merenrantaan seitsemänsadan hehtaarin laajuisten metsien tukkien kuljettamista varten.

Äiti taas tuntuu olevan hauras ja eteerinen, taiteellinen ja hieman haihattelusta innostuva, tietyllä tavalla heikko luonne. Aikuisena Erik pohtii vanhempiensa avioliittoa, jonka taustat lukijallekin jossain vaiheessa paljastetaan. Miksi kaksi niin täysin erilaista ihmistä on mennyt yhteen? Missä vaiheessa he ovat huomanneet, että eivät tunne toisiaan lainkaan? Vankin ihmissuhde Erikillä on taloudenhoitaja Hannaan, joka kulkee perheen rinnalla romaanin loppuun saakka. Hanna on horjumaton kallio, johon niin Erik kuin Mallakin voivat nojata.

Erik kulkee isän mukana kartanon metsissä ja torppareiden peltojen liepeillä. Siinä missä isä näkee taloudellisia resursseja, jotka on mahdollisimman tehokkaasti hyödynnettävä, alkaa Erik nähdä jotain aivan muuta, kiinnostavan kiehtovaa, hieman pelottavaakin. Metsureiksi palkattujen maatyöläisten pelonsekaiset kertomukset metsän lumovoimaisista hengettäristä alkavat elää pikkupojan mielessä, ja metsän helma alkaa houkutella puoleensa. Eräällä metsäretkellä Erik tapaa siirtolohkareella istuvan pienen tytön.

Erik elää yltäkylläistä ja suojattua elämäänsä. Taustalla Suomen ja maailman historia kuohuu. Bobrikov murhataan, maailmansota alkaa. Siinä merkkipaaluja, joiden mukaan lukija voi suunnistaa tarinan aikajanalla. Aikuiseksi varttuva Erik tuntee yhä voimakkaampaa vetoa metsää kohtaan. Aspholmin metsistä on vielä puolet hakkaamatta, koska isän mielenkiinto on lennähtänyt jo laajemmalle, Suomen muihin metsiin ja metsäkauppoihin. Lääketieteen opinnot muuttuvat kuin varkain biologian opinnoiksi ja isän toiveiden vastaisesti Erik heittäytyy akateemiselle, köyhälle mutta antoisalle uralle. Sitten hän eräällä linturetkellään tapaa Lidian, nuoren ja hennon mutta sitkeän työläisnaisen, pyykkärin ja puolueaktivistin.

Etukäteen tiesin kirjasta, että sen päähenkilö Erik lähtee juuri kansalaissodan alla pohjoiseen Lapin erämaihin eikä osallistu sotaan. Tämä episodi on kuitenkin hyvin pieni osa tarinaa, joskin aika erikoinen tapa kuvata kansalaissotaa. Erik ei lähde eristyksiin erämaahan sotaa tai politiikkaa pakoon. Hän ei politiikasta paljoa piittaa, vain Lidian kautta hänelle on valjennut sekin vähä, mitä hän tietää mistään. Metsään vetäytymiseen on henkilökohtaisempi syy, eikä päätös synny mitenkään erityisen tarkkaan punniten. Mahdollisuus vain avautuu ahdistuneen Erikin eteen ja hän tarttuu siihen. Kun metsänvartijan sijaisuus keväällä 1918 päättyy, ollaankin jo aika lähellä hetkeä, josta romaani alkoi. Kuitenkin Erikin ja Mallan tarina on vasta alussa.

Mallan myötä tarinaan tulee uudestaan lapsen näkökulma. Sekä Erik että Malla kasvavat romaanin mittaan aikuisiksi ja kokevat suuren rakkauden. Pitäisinkin Kultarintaa ennemminkin historiallisena sukupolviromaanina, kasvu- ja rakkauskertomuksena kuin luontoromaanina, jollaiseksi sitä olen nähnyt useaan otteeseen kuvattavan. Luonnolla ja ennen kaikkea metsällä on tarinassa merkittävä osuutensa, mutta se ei kuitenkaan ole hallitseva vaan samankaltainen osa taustakudelmaa kuin vaikka ajankuvauskin. Molemmat, sekä ympäristön että ajankuvauksen Kytömäki tekee taitavasti ja tietyllä tavalla keveästi, kuin huomaamatta.

Toki Kytömäen luontokartoittajan ammatti näkyy teoksessa, mutta minusta nimenomaan myönteisesti. Kytömäki ei missään nimessä paasaa luonnonsuojelusta tai muusta sellaisesta eikä äidy yltiörunollisiin kuvailuihin. Asiat näytetään henkilöiden kautta, osana tarinaa, eivätkä ne korostu mitenkään liikaa. Juuri tätä kerronnan kepeyttä ja samalla kielen kirkkautta lukiessani ihailin, samalla kun tempauduin mukaan Erikin ja Mallan elämän käänteisiin, joissa on dramatiikkaa ja tragiikkaakin, mutta myös valoa ja toivoa.

Oma suhteeni Kultarintaan lähti alkuun räväkästi, mutta sitten oli otettava aikalisä. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran Facebookissa, kun kirjablogikollegani Pekka Poplaari-blogista kertoi, että hänen pikkusiskonsa romaani julkaistaan keväällä. Jo tuolloin päätin, että kirja on jossain vaiheessa luettava. Kun kirja sitten ilmestyi, alkoi heti kuulua varsin myönteistä hyminää. Päätin, että ostan kirjan itselleni voidakseni lukea ja kirjoittaa siitä mahdollisimman vapaasti, ilman mitään sidoksia mihinkään suuntaan. Näin teinkin, ja kirjaa ostaessani kirjakaupan myyjä käänteli Kultarintaa ja paria muuta tyttäreni ja minun ostosta käsissään ja totesi, että olemme valinneet ’mielenkiintoisia teoksia’.

Kirjan tuhti koko kuitenkin yllätti ja päätin odottaa parempia lukuaikoja eli kesälomaa. Sitten kirja tupsahti pyytämättömänä arvostelukappaleena postilaatikkoon. Laitoin kustantajalle sähköpostia, jossa kiitin kirjasta ja kerroin, että lukusuunnitelmissani Kultarinta olisi vasta kesän korvalla. Kuulemma ei haitannut. Kolmas kappale Kultarintaa tuli käteeni avustamastani paikallislehdestä! Kohtaloni oli siis vääjäämättä lukea tämä kirja.

Koska tulossa olisi oman arvion kirjoittaminen, jouduin karttelemaan kirjasta tehtyjä tekstejä. Näin koetan järjestelmällisesti toimia, jos tiedän jostain kirjasta lehteen kirjoittavani. Postitin juttuni toimitukseen viikonloppuna, viikko sen jälkeen, kun olin kirjan kannet sulkenut. Väkevä lukukokemus vaati sulatteluaikaa, mutta eipä juttuuni tullut mitään negatiiviselta edes tuoksahtavaa. Olen myyty. Piste. Koska sain kirjan myös kustantajalta blogia varten ja erityisesti koska haluan äänestää sitä ensi kevättalven Blogistanian Finlandia -äänestyksessä, kirjoitin myös tämän bloggauksen. Sama ylistyslaulu tosin jatkuu, anteeksi vain!

Nyt uskalsin vihdoin kurkata muidenkin ajatuksia Kultarinnasta. Ihan ensiksi katsoin Ylen Aamun kirjan ohjelman Areenasta. Onnellisena huomasin, että Nadja Nowak ja Seppo Puttonen ovat aivan yhtä myytyjä Kultarinnasta kuin minäkin! Lisäksi olemme ihastuneet samoihin seikkoihin romaanissa. Ohjelmassa Anni Kytömäki on miellyttävän rauhallinen ja vaatimaton. Huomasin myös, että hän paljasti jo suunnittelevansa uutta kirjaa! Mahtavaa!
Poplaariin Pekka listaa kirjasta ilmestyneitä arviota, kannattaa sieltä kurkkia lisää. Useimmat arviot ovat kiittäviä, jopa ylistäviä kuten tämä minun. Vastalääkkeeksi kannattaa lukea Jokken kirjanurkasta aivan vastakkainen, mainio arvio. Hyvä kirja jakaa lukijansa, jälleen.

Omaan lehtiarviooni kirjoitin, että Kultarintaa on mahdotonta sivuuttaa syksyn kirjapalkintoehdokkuuksia jaettaessa. Mielenkiintoista on vuoden kuluttua nähdä, millaista satoa Kytömäki lopulta tällä esikoisellaan niittää.


Anni Kytömäki: Kultarinta
Gummerus 2014. 644 s.

Ostettu itselle.
Arvostelukappale lehteen.
Arvostelukappale kustantajalta. Kiitos!




22 kommenttia:

  1. Myyty olin minäkin, vaikka kovasti etukäteen epäilin, että Kultarinta ei olisi minun kirjani (en ole mikään luontokuvausten ystävä). Luin kirjan kirjaston kappaleena, mutta haaveilen saavani kirjan omaan hyllyyni jossain vaiheessa, sillä olisi mukava lukea kirja joskus uudelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä saattaisi ollakin kirja, jonka haluaisi joskus vielä lukea uudelleen. Samoin tuo Kinnusen teos. Huikeita molemmat.

      Poista
  2. Hieno arvio kirjasta Kirsi :)

    Tämä on minusta poikkeus, yleensä meidän kirjamakumme ovat varsin yhteneväiset, mutta tämä ja Kiannon Punainen Viiva tekevät poikkeuksen. Molemmissa tarkastellaan osin samalla tavalla luontoa, vaikka Punaisessa viivassa huomio on vaaleissa.

    Teos on joiltain osin minusta lohduton. Mainitset Erikin vanhempien avioliiton. Eli kirjan tekstin mukaan "erisäätyinen" avioliitto ei onnistu. Toinen joka ilmenee hyvin teoksesta, että lapsen sijoitus ei onnistu välttämättä vaikka perhe olisi hyvä. Itse kritisoin vielä näkemystä, jonka mukaan aivan pieneten lasten pitäisi "harrastaa" aikuisten kanssa. Minusta puu- ja linturetket eivät kuulu aivan pikkulapsille, vaan niitä pitäisi annostella pikku hiljaa. Lapsilla pitää olla myös lasten leikit ja lapsia kavereina, ei aikuisia aikuisten haihatteluissa.

    Kaiken kaikkiaan Kirsi hieno arvio :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Myyttinen karhu näemmä toimii vedenjakajana kirjamakujemme välillä!

      Minä otin tämän(kin) kirjan kuitenkin aika puhtaasti fiktiona, jossa sallitaan paljon sellaistakin, mitä ei reaalimaailmassa pidetä suotavana. Fiktiivisyyttä Kytömäkikin minusta korostaa monenlaisilla yhteensattumilla, joita voinee pitää epärealistisina, sekä aivan suoranaisilla viittauksilla mytologiaan. Nautin hyvästä ja mainiosti kerrotusta tarinasta.

      P.S: Talitiaisetkin säksättävät varoittaessaan esim. lähestyvästä ihmisestä :)

      Poista
  3. Minullekin Kultarinta on ollut yksi kevään upeimmista kirjoista. Minulla kävi niin, että heti kirjan suljettua harmittelin paria (etenkin yhtä) epäuskottavuusseikkaa, enkä siksi pitänyt kirjaa aivan täydellisenä. Sittemmin ruodittiin kirjaa siskon kanssa puhelimessa ja minulle selvisi, ettei se "epäuskottavuusseikka" ollutkaan epäuskottava vaan upea ympyrän sulkeutuminen, jota en vain ollut lukiessani tajunnut. Kultarinta onkin vain tiukentanut otettaan lukijansydämestäni.

    On kyllä ihme, jos ei Kultarintaa edes nimettäisi palkintoehdokkaaksi syksyn palkintoja jaettaessa. Mielettömän hieno kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoisia asetelmia tosiaan jo nyt alkukesästä kirjapalkintoja ajatellen! Kuten tuossa Jokkellekin kirjoitin, on tarinassa toki 'epäuskottavuuksia', mutta niille on hyvässä fiktiossa sijansa. Upea kirja, ihailen.

      Poista
  4. Totta, hyvä kirja jakaa lukijansa. Minäkin ihastuin tähän. Lukiessani mietin kyllä, että romaani on turhan pitkä, mutta lopulta en olisi kuitenkaan muuttanut mitään. En keksinyt, mistä tarinaa olisi voinut tiivistää. Kultarinta on niin vaikuttava, että ainakin toistaiseksi se on mielestäni vuoden paras esikoinen - ehkä koko vuoden paras kotimainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kevät ei tosiaan enää ole mitään heikkoa kirjasesonkia. Viime keväänä ilmestyi Pelon Jokapäiväinen elämämme, esimerkiksi!

      Minä viihdyin kirjan maailmassa ja olin haikea ja murheissani, kun se loppui. Sellaisen tunteen kokeminen kertoo minulle aina, että on ollut jonkin hienon äärellä.

      Poista
  5. Ai että kuinka odotan Kultarinnan lukemista! Kirja on jo hyllyssä, mutta säästelen sitä kesän rauhalliseen hetkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rauhaa kirja siinä mielessä vaatiikin, että kerran aloitettuaan sitä on vaikea jättää käsistään.

      Poista
  6. Hieno arvio, Kirsi! Minua hymyilyttää tuo, kuinka Kultarinta lehahti luoksesi kaikkiaan kolmena kappaleena :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :D En kyllä olisi voinut enää mitenkään jättää tätä lukematta!

      Poista
  7. Minulle kirja oli upein kevään lukukokemus. Pyysin kirjan kustantajalta. Tekijän tausta vaikutti pyyntööni. Ajattelin lukevani kirjan, jossa ei tarvitse olla vaivautunut tai harmistunut. Eikä tarvinnut olla. Kytömäki tuntee todella luonnon. Ihastuin kirjaan. Itse minä rähmin alun ja sain lukea sen takia alun uusiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Jokin sitten rähminnästä huolimatta sai sinut jatkamaan. Olen samaa mieltä tuosta, että Kytömäki tietää mistä kirjoittaa luonnosta kirjoittaessaan. Ammattitaito paistaa kauas.

      Poista
  8. Kiitos hienosta ja tarkkanäköisestä arviosta!

    Kirjan "luontokuvauksia" on monessa tekstissä ruodittu ja kiitetty - minusta tuo kuvaus-termi on hiukan harhaanjohtava, sillä kuten kirjoitit, Kultarinnassa luontoa ei kuvata pelkän kuvaamisen vuoksi. Se liittyy kiinteästi tapahtumiin ja mielentiloihin, tuo niihin oman lisänsä ja on enemmän kuin passiivinen tapahtumapaikka. Itse Kultarintaa lukiessani en oikeastaan mitenkään erikseen edes huomannut luontokuvauksia, ne ovat niin oleellinen osa tapahtumia.

    Kirjan laajuutta ovat jotkut harmitelleet, mutta mistä sitten karsia? Siihen ei kukaan ole vastannut... Haikein mielin laskin kirjan kädestäni viimeisen sivun jälkeen. Mielestä se ei lähtenyt pitkään aikaan, lähteneekö milloinkaan. Toivottavasti ei!

    Ja vielä "uskottavuusongelmat": kukin miettiköön omalla kohdallaan, miten pienten hetkien, yhteensattumien ja tapahtumien takia itsekukin on nyt tässä. Elämä ei ole oikein uskottavaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä kanssasi, että tässä on kaikesta huolimatta varsin niukasti varsinaista luontokuvausta. Luonto tunkee luontevasti läpi tarinan, mikä erityisesti ainakin minua miellytti.

      Fiktiivisyyteen otin kantaa jo ylempänä :D

      Poista
  9. Olen juuri aloittanut Mallan osuuden ja olen innoissani kirjasta. Kerronta on verkkaista, mutta raikasta, henkilöt tulevat lähelle ja luonto aivan viereen. Lukemisen iloa jokainen sivu. Hieno arvio, Kirsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mallan osuudessa on vielä paljon uutta ja odottamatontakin luvassa! Kirja on upea matka.

      Poista
  10. Pikkuisen vielä kesken minulla.Huomaan säästeleväni kuin hunajaisen teelasin viimeisiä tilkkoja.En halua tämän lopuuvan! Mistä nyt löydän rinnalle-jatkoksi yhtä lailla tunteisiin vetoavan,kieltä helisyttävän teoksen.Kun tässä kaikki osuu kohdalleen.Jo alkuneljänneksen luettuani arvelin täsät tulevan syksyn palkintojenmetsästäjän.Hienoa lukea samankaltaisia mielipiteitä. Katri Virtanen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kivaa kuulla, että kirja herättää muissakin tällaisia tuntemuksia! Palkintoja ei ole tainnut ehdokkuuksista huolimatta tulla, mutta kirja on löytänyt lukijat. Se lienee tärkeintä. Lisää Kytömäeltä odotellaan!

      Poista
  11. Kyllä oli hieno tämä. Juuri sain loppuun. Ja hieno on myös sinun tekstisi Kirsi, sinä se osaat kertoa kertomatta liikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jees, vihdoinkin! Arvasin, että pidät! Nyt kurkkaamaan Sinun juttuasi...

      Poista