torstai 17. toukokuuta 2012

Aki Ollikainen: Nälkävuosi




Suomessa koettiinkin 1867-68 talvella 1600-luvun lopun suurten nälkävuosien jälkeen pahin nälänhätä, joka jäi Euroopan viimeiseksi rauhanaikaiseksi suurten mittojen väestökatastrofiksi. --- Vaihtoehtona oli vain kerjuulle lähtö, mutta kerjäläisiä oli niin paljon, että liikkeellä oli oltava koko ajan. --- Kulkutaudit levisivät nälän heikentämien kerjäläisjoukkojen välityksellä, ja nälkään sekä tauteihin kuoli talven aikana yli satatuhatta henkeä. Näin kuvailee suurten nälkävuosien tilannetta Suomen historian pikkujättiläinen vuonna 1987. Tietokirjassa esitellään kylmiä lukuja ja faktoja, jotka kyllä jo sinänsä järkyttävät, mutta jäävät kuitenkin etäisiksi, numeroiksi. Satatuhatta suomalaista kuolee nälkään ja tauteihin rauhanajan olosuhteissa. Nykyihmisen on yltäkylläisyyden keskellä mahdoton tajuta, millaisia kärsimyksiä nuo luvut oikein pitävät sisällään. Millaista on ollut, kun ruokaa ei yksinkertaisesti ole ollut, ei vaikka olisi ollutkin jotain, millä ostaa. Varastamalla ja ryöstämälläkään ei ruokaa saanut kuin ehkä hetkeksi. Jos ei nääntynyt suoranaiseen nälkään, vei tauti, johon ei lääkettä tai hoitoa ollut keksittykään. Tuskallisen tien päässä odotti nimetön joukkohauta.

Tietokirjallisuus ei voi pureutua yksittäisten ihmisten kohtaloihin, mutta onneksi sen puutteen voi paikata kaunokirjallisuudessa. Kun kevättalvella törmäsin ensimmäisiin Aki Ollikaisen Nälkävuoden esittelyihin ja arvioihin, päätin heti lisätä sen luettavien listani alkupäähän. Kuulostipa mielenkiintoiselta aihevalinnalta! Monien muiden tavoin ällistyin sitä, että Suomen historian näin merkittävästä vaiheesta on kirjoitettu niin vähän kaunokirjallisuudessa. Mistäköhän tämä johtuu? Dramatiikkaa kun aiheesta ei valitettavasti ainakaan puutu, ajatteleepa nälkäkatastrofia sitten kansalaisten tai kansakunnan kannalta.

Nälkävuosi on toimittajana työskentelevän Ollikaisen esikoisromaani, ja varsin kypsä sellaiseksi. Tästä varmasti kuullaan vielä, kun vuoden parhaita esikoisia taas palkitaan. Kannattaa nimi painaa muutenkin mieleen. Ajallisesti teos sijoittuu juuri nälkävuosien pahimpaan talveen lokakuusta 1867 seuraavaan kevääseen. Tarkastelupisteitä on useita. Helsingissä näkökulma on Renqvistien veljeksissä, joista Lars on apulaiskamreeri ja Teo lääkäri. Nälänhätä ei suoranaisesti vaikuta näiden parempiosaisten elämään, mutta välttyä siltä ei voi kukaan. Teosta Ollikainen ei anna kovin imartelevaa kuvaa, ja häneen tutustaankin punavuorelaisen bordellin takakamarissa, jossa hän valittaa rakkauttaan ruotsalaiselle prostituoidulle. Pahempaa seuraa vielä, kun hän käy tekemässä tarkastuksen ystävänsä sukulaistytölle. Mies haluaa tietää, onko hänen hoiviinsa uskotulla tytöllä sukupuolitauteja.

Toinen näkökulma tulee tarinaan torpparipariskunnasta Juhanista ja Marjasta, jotka yrittävät selviytyä puutteen keskellä pienten lastensa Mataleenan ja Juhon kanssa. Aikaisin saapunut syksy on murskannut kaikki satotoiveet, ja järvestä saadut hauetkin ovat surkean laihoja. Ei hyvältä näytä. Myöhemmin kurjuutta tarkastellaan myös lapsen silmin Mataleenan kautta. Tässä Ollikainen onnistuu erinomaisen koskettavasti.

Kolmas tarkastelukulma on senaattori, joka koettaa ratkaista maan asioita parhaaksi katsomallaan tavalla. Senaattori on tietysti J. V. Snellman, vaikka nimeä ei suoraan taideta mainitakaan. Snellman nautti suurta arvostusta 1860-luvun alussa ja syystä. Hän ajoi määrätietoisesti läpi uudistuksia autonomisen Suomen kehittämiseksi tsaari Aleksanteri II:n hallituskauden alussa. Valtiopäivätoiminta aloitettiin uudelleen, suomen kieli sai virallisen aseman ja Suomi sai oman valuutan. Kaikissa näissä uudistuksissa Snellmanilla oli merkittävä vaikutus. Mutta nälkävuodet olivat ongelma, jota hän ei pystynyt hoitamaan oikein, ainakaan näin jälkiviisaasti arvioiden. Snellmanin ja aikalaisten filosofian mukaan valtio ei ollut olemassa kansalaisia varten vaan päinvastoin. Niinpä ajatus ruoan hankkimisesta velaksi ja jakamisesta ilmaiseksi kansalaisille oli näille valtiomiehille täysin mahdoton ajatus. Valtion taloutta ei saanut ajaa karille tällaisesta syystä. Snellman toimi valtionvaraintoimituskunnan päällikkönä, joten hänen sanansa oli ratkaisevassa asemassa, kun asiasta päätettiin. Syksyllä 1867 Snellman lopulta taipui kalliin lainan ottoon ruoan hankintaa varten, mutta päätös tuli liian myöhään. Ankara talvi katkaisi huoltoreitin Euroopasta, eikä apua saatu ajoissa perille. Ollikainen antaa Snellmanista kahtalaisen kuvan. Toisaalta senaattori jääräpäisesti pitää kiinni kannastaan ja katsoo olevansa oikeassa. Kuitenkin äärimmäinen hätä on herättänyt miehen henkilökohtaisten menetysten muiston katkerana eloon, ja kirjan lopussa pilkahtaa jo katumuskin.

Traagisin ja kauhein kohtalo on tietysti torppariperheellä, sillä vaikka kato ja puute koskettivat kaikkia, ankarimmin ne koettelivat kaikkein avuttomimpia, kuten aina. Tammikuussa ruoka on lopussa ja Juhani kuolemansairas. Marjan on tehtävä äärimmäisiä ratkaisuja. Mierontiellä Marja ja lapset kohtaavat niin hyviä kuin pahojakin ihmisiä. Ankarat olosuhteet kuorivat ihmisistä nopeasti sivistyksen pintakiillon ja selviytyäkseen on kovetettava itsensä. Liikkeellä olevia kohdellaan raa’asti, kuin syy vaikeuksiin olisi heidän. Toisaalta helläsydämisyyskin voi koitua kohtaloksi, kuten käy pienen Mataleenan. Täydelliseen epätoivoon Ollikainen ei kuitenkaan lukijaa jätä, vaan pieni auringonpaisteen kaistale näyttäisi lopussa jo pilkahtavan.

Nälkävuosi on jälleen väljästi taitettu pienoisromaani, joten miten mahtaakaan voida nykykirjallisuutta vaivaava mammuttitauti? Ollikaisen kerronta on vähäeleistä ja napakkaa, kieli soljuvaa, mietittyä. Nautin Nälkävuodesta, vaikka tarina onkin kauhea. Historiallinen totuus tarinan taustalla tekee siitä vieläkin kauheamman.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Siltala 2012. 139 s.

Muiden kirjablogien tunnelmia: Karoliinan odotushorisontissa oli ehkä hieman liikaa painolastia, mutta kyllä häntäkin kylmäsi epilogi kuten minuakin. Noora liikuttui kirjasta. Jaana vaikuttui ja listaa lisää muita blogiarvioita.

5 kommenttia:

  1. Jokohan minäkin pian saisin tämän kirjastosta käsiini. Tekstisi riipaisi sydämen tienoilta - tämä kirja jää varmasti mieleen nimenomaan aiheensa vuoksi. Katsotaan, odotan innolla ja pelolla.

    VastaaPoista
  2. Aihe on todellakin kauhea, mutta kirja hienosti kirjoitettu. Todella vaikuttava esikoisteos minustakin :).

    VastaaPoista
  3. Lainasin Nälkävuoden kirjastosta juuri tällä viikolla ja aikeissa lukea sen pian!

    VastaaPoista
  4. Epilogi tosiaan kylmäsi (ehkä siksikin, että se oli jotenkin niin kauniisti ja etäännytetysti kirjoitettu), kiitos linkityksestä. Totesin nyt juttuasi lukiessani ja sen myötä kirjaan palatessani, että tämä taitaa olla niitä teoksia, joiden arvo kasvaa mielessä ajan myötä. Kohdallani varmasti siksikin, että ne ennakko-odotukset olivat tosiaan niin suuret.

    VastaaPoista
  5. Pakolaiset, evakot, kerjäläiset. Aikaamme ja sen kielteisiin ilmiöihin kuten välinpitämättömyyteen, oman edun tavoitteluun ja nimby-asenteeseen pureutuva romaani, vaikka sijoittuukin lähes 150 vuoden päähän Suomen historiassa. Silloin solidaarisuus loppui oman pitäjän rajaan, nyt oman maan rajaan. Hyvä muistutus meille hyvinvointi-Suomen kansalaisille. Hyvin valittu aihe!

    VastaaPoista

Kommentit piristävät bloggaajan päivän! Valitettavasti olen joutunut ainakin toistaiseksi poistamaan käytöstä anonyymin kommentointimahdollisuuden robottiroskapostitulvan takia. Kiitos kommentistasi ja tervetuloa lukemaan seuraavaakin juttuani!