lauantai 4. helmikuuta 2012

Satu Grönroos: Lumen syli



Olen usein ennenkin ihmetellyt, miten täysin satunnaisesti valitut kirjat tuntuvat keskustelevan keskenään. Sain juuri luettua ja kirjoitettua Harjukaupungin salakäytävistä, joka siis sijoittuu Jyväskylään ja jossa viitataan ahkerasti Enid Blytonin Viisikkoihin. Sitten posti tuo uutuusromaanin, joka sijoittuu Jyväskylään ja jonka päähenkilö lukee Enid Blytonin Viisikkoja… Edellisessä tapahtuu outoja maan alla, salakäytävissä, jälkimmäisessä ainakin äiti tuntuu välillä osaavan lentää. Harju, Tuomiojärvi, Laajavuori ja muut Jyväskylän maamerkit vilahtelevat kummassakin taajaan. Jotain magiaa on kyllä tavallisessakin arjessa!

Toinen seikka, jota en voinut olla hämmästelemättä lukiessani Satu Grönroosin Lumen syliä, on suomalaisten kirjailijoiden kyvykkyys. On vaikea uskoa, että kyseessä on esikoiskirja, niin kypsältä ja valmiilta romaani tuntuu. Olkoonkin, että kirjoittaja on viisikymppinen toimittaja, jolle kirjoittaminen on työ. Silti. Aivan upea kaappaus Atenalta. Onnittelen. Leena Lumi kuvaa tunnelmiaan koskettavasti omassa blogissaan ja määrittelee romaanin mm. riipaisevaksi. Se on helppo allekirjoittaa.

Lumen sylin päähenkilö on seitsemänvuotias Helmi, joka aloittaa syksyllä koulun. Näkökulma vaihtuu välillä Helmin opettajaan Kaarinaan, jolle syksy merkitsee myös ensimmäistä koulupäivää, opettajana. Koulu-uran aloitus ei voisi paljon synkemmin alkaa. Helmin paras ystävä jää toisen koulupäivän aamuna kuorma-auton alle. Grönroos osaa kuvata tragedian uskomattoman pienin keinoin mutta silti vavisuttavasti. Koska eletään 1960-luvun loppua, mitään terapiaa tai keskusteluapua ei ole tarjolla. Rehtori tuntee myötätuntoa järkyttynyttä nuorta opettajaa kohtaan, mutta tarjoaa lääkkeeksi nopeaa unohtamista ja työntekoa. Samaa tarjotaan oppilaille. Tunti jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kukaan ei huomaa, että Helmin maailma järkkyi. Edes äiti ei tajua kysyä mitään ja saa tietää tapahtumasta vasta viikkojen kuluttua.

Helmi on ällistyttävän uskottava henkilö, eikä lapsikuvaus tosiaankaan ole helppoa. Grönroos onnistuu tavoittamaan 1960-luvun tunnelman ja tekemään siitä lukijalle konkreettisen. Nautin tästä kovasti. Oma koulunaloitukseni sijoittui seuraavan vuosikymmenen alkuun ja tapahtui pienessä maalaiskoulussa, mutta todella paljon samaa voin tavoittaa omista koulumuistoistani. Helmin perhe, äiti ja kolme lasta, asuvat työläiskaupunginosassa, Harjun varjossa, kuten äiti määrittelee. Kaupunkiasuntoa lämmitetään klapeilla, ruoka valmistetaan puuliedellä ja asioilla käydään huussissa. Puhelinta ei ole, mutta televisio sentään. Nämäkin muistot voin jakaa. Täytyy sanoa, että aikakaan ei pysty ihan kaikkea kultaamaan.

Helmin perhe ei ole ihan tavallisesta päästä. Äiti on kiireinen pankkineiti, joka riuhtaisee Helmin matkaan tarhasta niin, että tyttö tuntee lentävänsä äidin kädestä kiinni pitäen. Äitikin tuntuu välillä liikkuvan lentäen popliinitakki perässä hulmuten. Timo ja Tommi ovat Helmin pari vuotta vanhemmat kaksosveljet, joiden hupia tuntuu olevan lukutoukkapikkusiskon kiusaaminen. Helmi oppi lukemaan viisivuotiaana ja on siitä pitäen ahminut Viisikkoja ja Peppiä. Pepistä hän ei lopulta pidä. Helmiä harmittaa, että joku on jaksanut valehdella kokonaisen kirjan täyteen, että lapsi muka voisi asua yksin. Isästä Helmillä ja pojilla ei ole tietoa. Asiantila tuntuu vaivaavan eniten muita ihmisiä. Sitten eräänä aamuna keittiön sohvalla nukkuu aikuinen mies, Helmin isoveli Pena. Asiat eivät ainakaan muutu parempaan suuntaan, vaan äidin pitää ottaa iltatyökin tienatakseen ruuan ja asunnon koko sakille.

Helmillä on kova ikävä Mirjamia. Onneksi Mirjami välillä tulee Helmiä tapaamaan. Harmi vain, että muut suuttuvat, jos asian ottaa puheeksi. On toinenkin asia, josta Helmi ei voi kertoa kenellekään. Se on Otus, joka vaanii yksin liikkuvia pikkutyttöjä. Välillä Otus tuntuu tulevan Helmin kotiinkin, ainakin mielikuvituksessa.

Toisaalla seurataan Kaarinan, opettajan, elämää. Koulutyö alku on ollut nuorelle opettajalle ja tuoreelle rouvalle jännittävää aikaa. Mutta kuukautisten poisjäännille selviää perinteisempi syy kuin jännittäminen. Miten voi olla raskaana, jos on unohtanut yhden pillerin? Kaarina epäilee kaikkea, avioliittoaan perikunnollisen mutta työlleen omistautuneen Anteron kanssa, omaa kypsyyttään äidiksi, työuran lyhyeksi lässähtämistä. Odotus tuntuu vielä alkavan kammottavan huonojen enteiden alla.

Kirja koostuu lyhyistä luvuista. Helmin näkökulmasta kerrotaan enemmän, mutta aina välillä on Kaarinan vuoro. Opettajan ja oppilaan tarinat kietoutuvat yhä tiiviimmin yhteen. Aloituksena on lyhyt prologi, joka rikkoo muuten kronologisesti etenevän tarinan. Itse palasin vielä siihen loppuun päästyäni. Oli tarkistettava, miten se nyt oikein menikään. Ratkaisu on kyllä ihan toimiva, mutta (ja tämä taitaa olla ainoa mutta) ei kovin kekseliäs. Aika moni muukin kirjailija on aloittanut romaaninsa lopusta palatakseen sitten alkuun.

Pieni Helmi käy sydämeen. Tekisi mieli ravistella aikuisia. Äiti on liian kiireinen ja työllä rasitettu, että hänellä olisi oikeasti aikaa kuunnella Helmiä. Äiti on inhimillinen, eikä häntä voi syyttää, vaikka näkeekin hänen toimivan Helmin kannalta väärin. Yhden ihmisen niskaan vain kerta kaikkiaan ei voi lastata kaikkea. Pena kuuntelee ja auttaakin Helmiä, mutta hänen omat ongelmansa tunkevat liian usein tielle. Opettajalla on liikaa tekemistä omien murheidensa kanssa. Voi pikku Helmiä!

Satu Grönroos: Lumen syli
Atena 2012. 311 s.

11 kommenttia:

  1. Hyvä arvio :) Ilmeisesti kirjakin on hyvä :)

    Luulen että kirjat alkavat keskustella siinä vaiheessa, kun lukija kuulee niiden keskustelevan, sinulla on laaja tuntemus ja herkkyys havainnoida.

    Olen itse huomannut samoja keskusteluja, tai lukenut esim. jonkin klassikon, joka usein mainitaan toisissa teoksissa esim. Kultahattu.

    VastaaPoista
  2. Voi! Tämä kuulostaa kiinnostavalta, mutta surulliselta kirjalta!

    VastaaPoista
  3. Luin Leenan arvion ja jo sen perusteella uskoin, että tämän haluan lukea, ja sinun arviosi vahvisti sitä entisestään. Huh. Tosin ehkä välissä jotain muuta, sain juuri loppuun Maria Peuran On rakkautes ääretön, enkä ehkä kestä toista onnetonta lasta tähän perään. Mutta hetken kuluttua sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi tämä on kuitenkin Peuran kirjaa huomattavasti lempeämpi.

      Poista
  4. Ei kuulosta ihan minun kirjaltani, mutta toisaalta kiinnostaisi juuri tuosta "kirjat keskustelevat" -näkökulmasta. Ajattelen Jalosen Poikakirjaa lähinnä, ja sitä miltä 60-luvun koulutyö tässä kirjassa mahtaisi näyttää.

    VastaaPoista
  5. 'Voi pikku Helmiä' on kaiken kokoon kursiva upea lopetus sinulta. Ja sitten tämänkin totesit:'...aikakaan ei pysty ihan kaikkea kultaamaan.' Näin minäkin sen koin ja mieleen tuli monen monta asiaa, vaikka ei sentään huussia ja niitä vaateavustuskortteja, mutta ne avustukset saattoivat olla kohdennettuja, kuten lasten kesäleirit: Yksinhuoltajille ja monilapsiperheille.

    Toimittajuus ei todellakaan ole tae siitä, että kykenee kirjoittamaan tällaisen esikoisen. Toimitussihteerille menevässä tekstissä ei tarvita sydäntä, mutta kirjassa sitäkin enemmän ja sen Grönroos meille huikeasti näytti.

    Tajusin muuten vasta nyt, että minäkään en pitänyt Pepistä, mutta Viisikoista moninkertaisesti;-)

    Kiitos linkityksestä!

    VastaaPoista
  6. Leikitäänpä ajatusleikkiä, että Grönroos olisikin kirjoittanut tämän kirjan Helmin äidin, Elsan kertojaäänellä...Minusta Elsa oli kiinnostava, vaikka jotenkin ihan sellainen, että voisi olla, on ollut ja tulee olemaan. Siltikin aloin miettiä, miten kirjan sävy olisi muuttunut. nyt tästä kirjasta tuli minulle RAKAS. Tässä on jotain niin suloista, herkkää ja kaikkea. Tarina Elsasta olisikin sitten toinen juttu. Sekin voisi olla riipaiseva, mutta karheasti, sillä eihän Elsa ole ilkeä, hän vain on hän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä. Elsa ei ehdottomasti ole ilkeä tai tahallaan huono äiti, elämä vain on heitellyt häntä melkoisesti. Kutkuttavasti Grönroos jättää tarinaan aukkoja. Kuka oikein on Helmin ja kaksosten isä? Elsahan sanoo, että joulupukki on tuonut lapset hänelle :) Elsa on myös elämänjanoinen, oikea nainen, joka tekee aika lailla niin kuin itse haluaa. Loppuratkaisussa Elsa ei oikein kauniissa valossa näy, mutta meillehän ei kerrota, miksi hän teki niin kuin teki. Totta, Elsan kertomana tarina olisi ollut aivan erilainen!

      Poista
  7. Sain juuri luettua Lumen sylin ja kiertelen nyt lukemassa muiden arvioita ajatuksen kanssa. Sinä sanoit kyllä kirjasta jo kaiken mahdollisen! Nyökyttelen täällä ja olen kovasti samaa mieltä ihan kaikesta. Upea kirja.

    VastaaPoista
  8. Tämä kyllä pysäytti, sai miettimään että kuinka paljon tällaisia lapsia todella on ja miten heidät löytäisi.

    Minäkin antaisin kirjan lopusta ehkä ihan pienenpientä noottia, mutta toimi se silti.

    Upea tämä kyllä oli vaikka sydämeen kävi, todella taiten kirjoitettu, tiivistät kirjan hyvin.

    VastaaPoista
  9. Enpä ole pitkään pitkään aikaan nauttinut lukukokemuksesta näin paljon!
    Luin juuri Lumen sylin, ja odotan kiihkeästi että lumet sulaisivat ja katoaisivat ikiajoiksi. Jäin miettimään surullisuutta. Helmi oli niin todellinen, hämmästyttävällä tavalla kirjailija onnistui menemään lapsen ajatuksiin. Mietin myös tämän päivän lapsia, joiden surut jäävät aivan samalla lailla huomaamatta, ihan taatusti. Helmi reagoi vastoinkäymisiin omin keinoin; varastaminen, tarinoiden kehimimen omaksi puolustukseksi, mielestäni erinomaisen toden tuntuisesti, kunnes uppoaa kokonaan mielikuvitusmaailmaansa kun ei enää kestä todellisuutta. Mutta onko hän surullinen, masentunut? Ihanan reipas ja pystypäinen minusta, en näe masennusta joka tänä päivänä iskee märällä lapasella joka puolelta vasten kasvoja. Siksi Helmi on myös raikas ja ihailtava hahmo, joka ei päästä ainakaan minua vielä otteestaan; olen elänyt Helmin kanssa vielä monta päivää lukemisen loputtuakin, niin todellinen hän oli. Siis aivan ihana kirja, suurkiitos kirjailijalle kokemuksesta.

    VastaaPoista