Kirsti Mannisen ja Jouko Raivion historiallinen dekkarisarja

Vuonna 1993 olen kirjastosta napannut mukaan dekkarin Ruumisvaunut Bulevardilla. Ihastus on ollut ilmeinen, sillä muistiinpanoistani näkyy, että olen ihan pian lukenut myös teokset Punavuoren keisarinna ja Jumalan ruoska, ja sittemmin vielä loputkin samasta sarjasta. Kyseessä on Kirsti Mannisen ja Jouko Raivion yhteisesti kirjoittama historiallisten dekkareitten kuusiosainen sarja, joka palautui mieleeni taannoin lukiessani Jyrki Heinon Kellarin, joka sekin on laadukas historiallinen dekkari. Jo Kellaria lukiessani ajattelin, että historiallisella dekkarilla on se etu puolellaan, että se ei helposti vanhene. Nykyhetkeen sijoitetut tarinat alkavat helposti haiskahtaa nostalgisilta ajan kuluessa, mutta kun tarina on jo alun perin sijoitettu riittävän kauas menneisyyteen, ei tätä ongelmaa ainakaan samalla tavalla ole.

Kellarin äärellä jo päätin, että on aika testata, miten Mannisen ja Raivion teokset ovat kestäneet aikaa. Päätin lukea koko sarjan, jos alku tuntuisi vielä maistuvan. Pettymyksekseni kirjat oli poistettu lähikirjastostamme, mutta muista kaupungin kirjastoista sarja vielä oli lainattavissa. Muistikuvat olivat jokseenkin hatarat. Sen olin muistanut ihan oikein, että kirjojen päähenkilöt ovat ikäneito, opettajatar Matilda Ehrström ja hänen serkkunsa Johannes Calonius, joka opiskelee lakia Helsingin yliopistossa. Jonkinlainen rooli tapahtumissa oli muistaakseni myös Matildan naapurissa asuvalla poliisimestarilla. Itse tarinoista mielessäni oli vain, että ainakin yhdessä ajettiin kiivaasti polkupyörällä eli velocipedillä, joka herätti pahennusta kaupunkilaisissa.

En väärin muistanutkaan. Juuri tällainen asetelma pääpiirteissään kirjoissa on. Matilda ja Johannes ovat vuoroin lukujen minäkertojina, ja joskus ääneen pääsee joku muukin kirjan henkilöistä, kuten Fabian Olander, Matildan naapurissa asuva leppoisa mutta arvovaltainen poliisimestari. Matilda Ehrström on asemastaan tarkka ja arvossapidetty yksityisen tyttökoulun opettajatar, joka ottaa siipiensä suojaan hieman hulttiomaisen nuoren maalaisserkkunsa tämän isän kuoltua. Matilda on tarkkasilmäinen ja älykäs, hieman neiti Marplea muistuttava hahmo, vaikkakin nuorempi. Matilda ei myöskään koeta kätkeä älykkyyttään lempeän ulkomuotonsa taakse. Johannes taas muistuttaa hieman Reijo Mäen Jussi Varesta, ainakin alkoholinkäytön ja keskeneräisten lainopintojen suhteen. Myös Johannesta vaivaa usein täydellinen muistinmenetys kostean illan jälkeen. Johannes on myös varsin heikko kauniiden naisten suhteen, ovatpa sitten kyseessä säätyläisperheitten tyttäret tai Helsingin huonomaineisten kaupunginosien maksulliset naiset.

Johannes Caloniuksen ja Matilda Ehrströmin tutkimuksia

Kirjasarjan kuusi osaa sijoittuvat Suomeen 1860- ja 1870-luvuille. Ajanjakso on mielenkiintoinen, sillä 1860-luvulla Suomessa tapahtui monenlaista edistystä niin poliittisesti kuin taloudellisestikin. Valtiopäivätoiminnan käynnistyttyä toteutettiin mm. rahauudistus, ja samalla vuosikymmenellä aloitettiin rautatieverkoston rakentaminen. Useimmat näistä tapahtumista on myös punottu teosten juoneen mukaan. Myös 1860-luvun ankarat nälkävuodet ovat mukana romaanissa Jumalan ruoska. Viimeinen dekkari sijoittuu vuoteen 1873 ja siinä kuvataan Aleksis Kiven hautajaiset varsin yksityiskohtaisesti. Mukana on myös kieliriita ja suomalaisen teatterielämän hankalia alkuvaiheita.

Vuonna 1990 ilmestynyt Punavuoren keisarinna alkaakin junamatkalla Hämeenlinnasta Helsinkiin. Sekä Matilda että Johannes ovat matkalla pääkaupunkiin Johanneksen isän hautajaisista. Järvenpään asemalla sattuu viivytys, koska ukkoskuuro on vaurioittanut rataa etelämpänä. Matkustajat joutuvat odottelemaan asemalla pari tuntia. Kun juna viimein pahasti myöhästyneenä saapuu Helsinkiin, on sitä vastassa poliisi. Järvenpään asemalla on tapahtunut murha. Kaikkia matkustajia kuulustellaan. Junassa on ollut niin Johanneksen kuin Matildankin vanhoja tuttavia, joihin törmätään vielä tarinan edetessä. Kuvioon liittyy myös pahamaineinen ja salaperäinen Punavuoressa bordellia pyörittävä nainen, jota kutsutaan Punavuoren keisarinnaksi. Ennen kuin rikolliset ovat poliisin huostassa, joutuvat sekä Matilda että Johannes hengenvaaraan ja koko suuriruhtinaskunnan rahauudistus on hiuskarvan varassa.

Sarjan ehkä aiheeltaan kiinnostavin, ainakin minun mielestäni, on toinen osa eli Jumalan ruoska, joka sijoittuu yhteen nälkävuosien pahimmista talvista maaseudulla. Matilda ja Johannes matkustavat Pirttisalmen pitäjään Keski-Suomeen. Johanneksen siskon Hannan mies, kappalainen Lars August Montin, on kadonnut jäljettömiin kinkerimatkalla, ja raskaana oleva Hanna on pyytänyt Matildaa luokseen. Jo matkalla Pirttisalmelle Johannes löytää kestikievarin tallista Montinin hevosen. Juttu alkaa vaikuttaa omituiselta. Kuvioon saattaa liittyä kiivas Jumalan ruoskaksi kutsuttu maallikkosaarnaaja, joka lietsoo uskovia herkkänä aikana. Entä mihin katoaa hätäapuvilja, jota on toimitettu pitäjään Pietarista? Johannes joutuu tässä kirjassa harvinaisen kiivaaseen tulitaisteluunkin.

Kolmannessa osassa eli dekkarissa Ruumisvaunut Bulevardilla sitten esiintyy se muistamani velocipedi: ”Seurahuoneen eteen oli järjestetty yleisönäytös, jossa esiteltiin ulkomailta tullut uusi keksintö, velocipedi eli pikajalka. Minäkin onnistuin ihmismeren läpi työntyessäni näkemään kahdesta pyörästä, isommasta ja pienemmästä kootun rakkineen, jota vikkelä nuorimies polki vimmatusti. Minusta touhu ei vaikuttanut kovinkaan kummoiselta. Olin varma, että pystyisin itse samanlaiseen suoritukseen.” Myöhempien tapahtumien lomassa Johannes pääseekin vielä taitojaan testaamaan. Seurahuoneelle Johannes matkaa siksi, että hänen silloinen työnantajansa ruukinpatruuna Dahlstedt on määrännyt hänet tuomaan hotelliin välittömästi suuren summan käteistä rahaa tukkikauppoja varten. Aamulla patruuna löytyy vuoteestaan kurkku auki leikattuna ja rahat ovat tiessään. Tutkimukset siirtyvät pian itäuusmaalaiseen ruukkiin ja sen kartanoon. Paperiteollisuuden murros vapisuttaa pientä teollisuusyhteisöä, ja ruukin kuivaamon uunia käytetään varsin brutaalisti ruumiin hävittämiseen.

Murha Monrepoossa sijoittuu vuoteen 1871 ja Viipuriin Monrepoon kuuluisaan kartanoon ja sen puistoon. Matilda ja Johannes matkustavat höyrylaivalla Viipuriin Matildan ystävän Helene von Meyendorffin pyynnöstä. Rouva palkkaa Johanneksen estämään poikansa ja saksalaisen laulajattaren epätoivotun avioliiton. Laulajatar kuuluu epämääräiseen kiertelevään oopperaseurueeseen, joka on matkalla Pietariin. Laivamatkalla tapahtuu onnettomuus tai murha, kun seurueen johtaja putoaa myrskyssä yli laidan. Myös seurueen rahat katoavat. Koko joukko päätyy Monrepoon kartanoon pidättyvän Sophie von Nicolayn vieraiksi. Lisää murhia tapahtuu, ja tapahtumat huipentuvat kuuluisalla Ludwigsteinin hautasaarella. Selviää muuten myös, mitä alkuperäiselle kartanon puistossa sijainneelle Väinämöisen patsaalle tapahtui…

Kaksi viimeistä osaa, Kuolema Ylioppilastalolla ja Stenvallin tapaus, sijoittuvat vuodenvaihteen 1872–73 ympärille. Kuolema Ylioppilastalolla päättyy repliikkiin: ”Aleksis Stenvall on kuollut Tuusulassa! Kuulin se juuri Ylioppilastalolla!” Stenvallin tapauksen alussa ollaankin sitten matkalla kirjailijan hautajaisiin. Ylioppilastalolla kuolee dosentti Westman Lönnrotin, Runebergin ja Snellmanin kunniaksi järjestettyjen juhlien tuoksinassa. Johannes herää krapulaisena juhlasalin taffelipianon alta irrallista tuolinjalkaa puristaen. Vieressä makaa Westman mustalla silkkisukalla kuristettuna. Valitettavasti moni ihminen on illalla todistanut Westmanin ja Johanneksen riitelyä, ja niinpä Johannes joutuu oitis epäiltynä kuulusteluihin. Poliisimestari Olander potee kotonaan kihtiä, joten virkaintoinen sijainen höykyttää Johannesta armotta. Karistaakseen murhaajan maineen harteiltaan Johannes koettaa selvittää, kuka Westmanin murhasi ja miksi. Nopeasti käy ilmi, että miehellä on ollut kosolti vihamiehiä. Mutta kuka heistä on ilotyttöjen pelkäämä Pukki? Tällä kertaa Matilda kirjaimellisesti pelastaa Johanneksen hengen ja paljastuu, kuinka surkeassa kunnossa onkaan yliopiston komea kirjasto.

Sarja päättyy Tuusulan maisemissa alkavaan Stenvallin tapaukseen, jossa Johannes saa lopulta venyneet lainopintonsa päätökseen ja jossa Amor ampuu useammankin nuolen. Ennen sitä kuitenkin on selvitettävä, kuka murhasi kauniin mutta tavoiltaan löyhän lesken, jonka luona Matilda ja Johannes yöpyivät hautajaisvierailullaan. Entä minne katosi hautajaisissa mukana ollut Matias Jussila, Johanneksen fennomaaniystävä? Miksi teatterinjohtaja Kaarlo Bergbom on suunniltaan kadotettuaan kävelykeppinsä? Murhan motiiviksi alkaa vähitellen paljastua kiristys, johon näyttää liittyvän Aleksis Kiven mystinen aikalaisnäytelmä. Mutta missä tuo kaivattu käsikirjoitus voi olla?

Kirjat edustavat ainakin pääpiirteissään arvoitusdekkariperinnettä. Rikolliset napataan pääosin päättelemällä, vaikka toimintaakaan ei puutu. Yleensä tarvitaan sekä Johanneksen että Matildan taitoja sekä onnea ja vielä lisäksi virkavallan suotuisaa apua, ennen kuin kaikki on onnellisesti ohi. Tarinat ovat lempeän huumorin sävyttämiä, ja vaikka rikokset ovatkin monesti häikäilemättömiä ja raakoja, ei veritöillä mässäillä.

Historiallisen mijöön ja tunnelman rakenteluun on panostettu mukavasti. Kaasuvaloin harvakseltaan keskusta-alueeltaan valaistu Helsinki avautuu moninaisine hajuineen lukijan eteen. Laitakaupunkien syrjäkujat ovat raavaille miehillekin vaarallisia kulkea, ainakin öisin. Venäläinen virkakoneisto komeine asuineen herättää välillä ärtymystä, välillä tervettä pelkoakin. Sanastossa vilahtelee mausteeksi hauskoja vanhoja sanoja, kuten viimeisessä osassa toisteltu liikkiö tai vaikkapa ridikyyli, jota mamsellit kuljettavat mukanaan esimerkiksi kutsuilla. Oikeita historiallisia henkilöitäkin tarinoissa vilahtelee siellä täällä, eniten mielestäni tosin viimeisessä eli Stenvallin tapauksessa.

Kirjatehtailua?

Luku-urakkani tätä juttua varten ollessa vielä vaiheessa ilmestyi Helsingin Sanomissa Lauantaiessee-paikalla toimittaja ja kirjailijanakin debytoineen Juhani Karilan kirjoitus, joka on raflaavasti otsikoitu: Kirjatehtaiden aika on nyt (HS 27.4.2013). Karila esittelee oikean kirjatehtailun isän, yhdysvaltalaisen James Pattersonin tuotantotavan eli Team Pattersonin, jossa kirjailija johtaa kokonaista kirjailijajoukkoa kurinalaisesti. Tuloksena on yli kymmenen julkaistua teosta vuosittain. Patterson on siis löytänyt jonkinlaisen rahantekoautomaatin, joka toimii ällistyttävän tehokkaasti ja luistavasti.

Patterson taitaa kuitenkin olla jonkinlainen ääri-ilmiö. Sen sijaan pareittain kirjoittaminen tuntuu olevan ajankohtainen ilmiö ainakin Ruotsissa. Kirjoitin itse syksyllä Dekkariseuran blogiin Ruotsin dekkariakatemian vuoden parhaan dekkarin valintaprosessista, jossa titteliä pääsee tavoittelemaan viisi ehdokasta. Ruotsalaisten dekkarien sarjassa kolme viidestä oli parityön tuloksena syntynyttä teosta. Kaikki varmasti muistavat tässä vaiheessa Karilankin mainitseman ruotsalaisduon Maj Sjöwall ja Per Wahlöö, joiden yhteisura alkoi jo vuonna 1965. (Yhtään heidän yhteiskunnallista dekkariaan en muuten ole lukenut loppuun, tunnustettakoon.)

Myös Suomessa ollaan nyt kunnostautumassa ryhmä- ja parikirjoittamisessa. Karila mainitsee esimerkkeinä hiljattain paljastetun uutisen Hannu Raittilan ja Leena Landerin yhteisdekkarista, jonka Crime Time julkaisee. Jarkko Sipilä taas on ryhtynyt yhteistyöhön yhdysvaltalaisen Scott Stevensonin kanssa, ja  Tammi ehti jo julkaista kevättalvella jännärin Kadonnut, jonka kirjoittajanimen J. K. Johansson taakse kuulemma kätkeytyy useampikin ammattikirjoittajaa.

Karila toteaa esseensä lopuksi, että yhteiskirjoittaminen tuntuu sopivan parhaiten juuri genrekirjoittamiseen. Kirsti Manninen ja Jouko Raivio näyttäisivät olleen aikaansa edellä ryhtyessään jo 1990-luvun koittaessa tuottamaan dekkarisarjaa tällä menetelmällä.

Kirsti Manninen ja Jouko Raivio työparina

Kirjailija ja tutkija Kirsti Manninen on ollut hyvin tuottelias ja monipuolinen kirjoittaja pitkään jatkuneen ja edelleen hyvässä vauhdissa olevan uransa aikana. Osan teoksistaan hän on julkaissut kirjailijanimellä Enni Mustonen. Perusteellinen teosluettelo löytyy vaikkapa Otavan sivuilta. Seuraava romaani Paimentyttö ilmestyy tänä keväänä.

Toimittaja ja tutkija Jouko Raivion uran varrelta kannattaa mainita ainakin Jerry Cotton -sarjan tuotantosäännöistä kirjoitettu väitöskirja sekä 42 kirjoitettua Jerry Cotton -tarinaa. 2000-luvulla Raiviolta on ilmestynyt kolmiosainen sairaalamiljööseen sijoittuva dekkarisarja.

Rohkenin tätä kirjoitustani varten häiritä Kirsti Mannista, joka ystävällisesti vastasikin esittämiini dekkarisarjaan ja sen syntyyn liittyviin kysymyksiin.

Miten idea yhdessä kirjoitetuista historiallisista dekkareista sai alkunsa?

”Tapasimme Raivion kanssa eräässä viihdekirjallisuutta käsittelevässä seminaarissa ja kahvipöytäkeskustelussa kävi ilmi, että meitä kumpaakin kiinnosti ajatus historiallisen dekkarin kirjoittamisesta - Jerry Cotton -kirjailijana ja -tutkijana hän hallitsi dekkari- ja toimintakonventiot, minä taas historiantutkijana olin perillä epookista. Niin päätimme kokeilla yhteistyötä kahden kirjoittajan taktiikalla. Suunnittelimme juonen hyvin yksityiskohtaisesti yhdessä ja teimme myös yhdessä taustatyötä - pitkät sessiot sen ajan sanomalehtimikrofilmien parissa vahvistivat myös kummankin kykyä kirjoittaa vanhahtavaan tapaan.”

Miten kahden ihmisen kirjoittamisrutiinit onnistuttiin sovittamaan yhteen?

”Mehän tietysti kirjoitimme jo tietokoneella, joten teksti siirtyi sähköpostina sujuvasti koneelta toiselle. Yhdessä luodun rungon mukaan kirjoitimme luvut kerrallaan siten että Jouko kirjoitti Johanneksen, minä Matildan luvut, mutta ennen oman lukunsa aloittamista toinen aina muokkasi toisen tekstiä. Minun tekstini lyhenivät, kun Jouko karsi kuvauksia ja adjektiiveja, hänen tekstinsä pitenivät, kun lisäsin niihin historian havinaa, makuja ja tuoksuja.

Tiedusteluuni kaksin kirjoittamisen tehokkuudesta tai nopeudesta verrattuna yksin työskentelyyn Manninen vastasi hieman väistäen: ”Teimme kirjat yleensä kesälomalla - kahdestaan kirjoittaminen on ainakin hauskempaa kuin yksin puurtaminen :-) Työtapaa voi suositella, jos kumpikin kirjoittaja on valmis joustamaan oman tekstinsä pyhyydestä. Meille kummallekin tämä oli sekä hauska että opettavainen projekti.”

Millaisen vastaanoton kirjat aikanaan saivat? Onko ollut puhetta esimerkiksi pokkaripainoksesta?

”Kirjat saivat erinomaisen hyvän vastaanoton. Pokkaripainoksista ei ole ollut puhetta, mutta Joukohan on julkaissut jännitysromaaneja omallakin nimellään.”

Miksi sarja aikanaan loppui?

”Totesimme itse, että amatöörietsivien jatkuva päätyminen rikosten keskelle alkaa tuottaa uskottavuusongelmia. Stenvallin tapaus oli paras ja hauskin dekkarimme. Siihen oli hyvä lopettaa, kun kummallakin oli sitä paitsi vireillä paljon muutakin kirjoittamista.”

***

Punavuoren keisarinna. Salapoliisiseikkailu 1860-luvun Helsingissä. Otava, 1990

Jumalan ruoska. Salapoliisiseikkailu suurten nälkävuosien ajoilta. Otava, 1991

Ruumisvaunut Bulevardilla. Salapoliisiseikkailu vuoden 1869 Suomessa. Otava, 1992

Murha Monrepoossa. Salapoliisiseikkailu Viipurissa heinäkuussa 1871. Otava, 1993

Kuolema ylioppilastalolla. Salapoliisiseikkailu Helsingissä syystalvella 1872. Otava, 1994

Stenvallin tapaus. Salapoliisiseikkailu vuoden 1873 Helsingissä. Otava, 1995    

Ovatko Mannisen ja Raivion dekkarit Sinulle tuttuja? Mitä muita historiallisia dekkareita suosittelisit? 

P.S: Poikkeuksellisesti julkaisen jutun samanaikaisesti myös Dekkariseuran blogissa.

Arnaldur Indriðason: Sameissa vesissä

Vuodenvaihteen tienoilla päätin, että on aika lukea Arnaldur Indriðasonin Erlendur-sarja loppuun. Olen nimittäin vuosien varrella lukenut useita sarjan osia ja jossain vaiheessa sain ”kiinni” suomentamistahdistakin, eli luin kirjat sitä mukaa kun ne ilmestyivät. Mutta sitten jostain syystä putosin vauhdista ja yhtäkkiä huomasin, että minulla oli kolme viimeksi ilmestynyttä rästissä. Koska kirjahyllyni repeilee täyteyttään, päätin turvautua kirjaston palveluihin. Kirjastossa on nimittäin se loistava etuus, että sinne saa ja jopa pitää viedä kirja aikanaan takaisin…

Joululomalla luin lähes yhteen menoon näistä kirjoista kaksi, Jyrkänteen reunalla ja Menneet ja kadonneet. Vähän liian myöhään huomasin, että vieläkin kirjat menivät epäjärjestyksessä, sillä Sameissa vesissä oli ilmestynyt jo ennen näitä. Menneet ja kadonneet kertoo pelkästään Erlendurista, joka on palannut traumaattisen lapsuutensa maisemiin. Samaan aikaan Reykjavikissa hänen alaisensa jatkavat normaalia poliisityötä, ja teoksessa Jyrkänteen reunalla päähenkilönä onkin Sigurđur Óli, joka ratkoo samaan aikaan kahta hitaasti etenevää tapausta, joista toinen liittyy löyhästi aiempaan sarjan osaan Talvikaupunkiin.

Vasta nyt sain sopivasta tunnelmasta kiinni ja sain tartuttua viimeiseen puuttuvaan renkaaseen eli Sameissa vesissä -kirjaan. Nopeasti huomasin, että epäjärjestyksessä lukemisesta ei ollut mitään haittaa, sillä tämä kirja asettuu samaan kuvioon kahden seuraavan kanssa. Erlendur on jossakin lomalla (minä siis tiesin, missä, kirjan poliisit eivät), Sigurđur Óli tekee omia tutkimuksiaan ja auttelee hieman tämän kirjan päähenkilöä eli Elínborgia.

Tässäkin kirjassa ovat mukana kaikki ne ainekset, joiden takia olen sarjasta pitänyt. Yleistunnelma on tiettyyn alakuloisuuteen vahvasti vivahtava. Haluaisin tulkita sen islantilaisen mielenmaiseman heijastukseksi. Poliisintyö on kaukana CSI-maisesta nokkelasta sanailusta ja erikoismenetelmien avulla toteutettavasta hokkuspokkuksesta. Rikolliset napataan uuvuttavan sitkeällä jalkatyöllä. On vain jaksettava puhuttaa ihmisiä uudelleen ja uudelleen, kuunneltava heitä herkällä korvalla. Aina sieltä jostakin löytyy jokin pieni vinkki, jonka avulla tutkinta saattaa liikahtaa aavistuksen eteenpäin.

Henkilökuvaus on jälleen huolellista. Tähän asti sivussa ollut Elínborg tulee kirjan mittaan lukijalle tutuksi. On helppo samastua työn ja kodin ristipaineissa elävään keski-ikäiseen naiseen, joka huomaa vieraantuneensa tahtomattaan vanhimmasta pojastaan. Pojan elämästä pääsee jyvälle vain seuraamalla salaa tämän blogia.

Rikosjuonesta sen verran, että kirja alkaa kohtauksella, jossa mies valmistautuu kotonaan baari-iltaan varaamalla mukaansa tyrmäystippoja. Sopiva nainen löytyykin nopeasti ja pari lähtee kohti miehen asuntoa. Parin päivän päästä poliisi saa ilmoituksen ruumiista. Lukijalle on melkoinen yllätys, että tapettu onkin alussa baariin lähtenyt mies. Poliisi saa asunnosta selville, että paikalla on ollut myös nainen. Kuka, onkin sitten jo visaisempi kysymys. Dna-näytteet saadaan lakanoista, mutta mihin verrata? Johtolankana on vain tandoorimausteelta tuoksuva huivi.

Arnaldur Indriðasonin Erlendur-sarjasta on vielä suomentamatta toistaiseksi viimeinen osa, Islannissa vuonna 2011 ilmestynyt Einvígið. Sitä odotan aika malttamattomana, sillä haluaisin totisesti tietää, mikä Erlendurin kohtalo on. Jos olen ymmärtänyt oikein, myös sarjan kaksi ensimmäistä osaa on vielä suomentamatta. Toivottavasti nämäkin vielä suomeksi saadaan.

Arnaldur Indriðason: Sameissa vesissä (Mýrka)

Blue Moon 2010. 265 s.

Riikka Pelo: Taivaankantaja ( ja vähän Jokapäiväisestä elämästämme)

Vanha totuus, että lukemalla jonkin kirjan joutuu tai oikeammin pääsee lukemaan yhä uusia, kiinnostavia kirjoja, piti jälleen kutinsa. Maaliskuun puolivälissä minulta pyydettiin arvostelua paikallislehteen Riikka Pelon uutuusromaanista Jokapäiväinen elämämme. Tietysti suostuin mielihyvin, jälleen kerran. Kipaisin siis hakemassa toimituksesta lehdistön ennakkokappaleen huhtikuun alussa ilmestyvästä kirjasta ja ryhdyin luku-urakkaan. Harvinainen deadline painoi päälle, ja luin paksun, yli viisisataasivuisen kirjan viikossa muiden töiden ohella iltaisin.

Vasta kirjaan ja sen mukana tulleeseen kustantajan lyhyeen saatekirjeeseen tutustuessani tajusin, että Pelolla oli siteitä Salon seudulle: hän on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Perttelin Kaivolassa ja Salon keskustassa. Juttuni ilmestymisen jälkeen selvisi, että meillä on muutamia yhteisiä ystäviä ja tuttujakin. Pieni maailma!

Jokapäiväinen elämämme oli melkoinen lukukokemus, joka ei ole haihtunut mielestä vieläkään. Ällistyin sitä, miten suomalainen nainen kirjoittaa sellaisesta aiheesta ja vielä niin mielettömän väkevästi, upeasti suorastaan. Kirjahan kertoo venäläisestä runoilijasta Marina Tsvetajevasta ja hänen tyttärestään Ariadnasta. Tsvetajeva pakeni Neuvosto-Venäjältä Eurooppaan vallankumouksen jälkimainingeissa. Kyse on paitsi naisten keskinäisistä väleistä myös taiteilijuudesta sekä politiikasta. Kumpikin tuhoutuu tavallaan Neuvostoliitossa, Ariadna menettää kaiken vankileirillä ja Marina tekee itsemurhan karkotuksessa. Huh, vieläkin menevät kylmät väreet selässä, kun kirjaa ajattelee. Kaiken huipuksi se on rakenteeltaan poikkeuksellisen huolella mietitty ja kieli on runollista ja pakahduttavaa. Kirjasta huokuu tietty venäläisyys hyvin aitona, miltei käsin kosketeltavana.

Kirjaa lukiessani mietin, että jotenkin pitää sen synnyn arvoitus koettaa ratkaista. Pyysin Teokselta Pelon sähköpostiosoitetta tehdäkseni haastattelun lehteen arvostelun kylkeen. Olihan kirjailija paikallisestikin kiinnostava henkilö. Ilokseni sainkin nopeasti kirjailijalta vastauksen ja haastattelu saatiin nopsaan kasaan. Hän kertoi aikanaan asuneensa samoilla seuduilla Prahan tuntumassa kuin Tsvetajeva ja kiinnostuneensa hänestä ja hänen runoistaan. Kirjan kirjoittamiseen Pelo käytti viisi vuotta, mutta teki muita töitä kuten väitöskirjaa sen rinnalla. Kirja on varmasti vaatinut mielettömän määrän taustatyötä.

Pelo myös sanoi, että hän on esikoiskirjaansa sijoittanut joitakin Kaivolan kylän piirteitä. Mikään ei siis enää voinut estää minua kaivamasta esiin vuonna 2006 ilmestynyttä Taivaankantaja-romaania. Kotiseutujeni tuntumaan sijoittuva romaani oli jäänyt minulta lukematta!

Taivaankantajassa on jo tunnistettavissa tiettyjä Pelolle ominaisia tyylipiirteitä. Ensinnäkin hän osaa kirjoittaa todentuntuisesti lapsen näkökulmasta. Toiseksi kieli ja kerrontatekniikka ovat jo hyvin kehittyneitä. Kuvaus on hyvin aistivoimaista ja vahvaa, silottelematonta. Tarinassa kuvataan yhden vuorokauden tapahtumia varsinaissuomalaisessa pikkukylässä. Kuusivuotias Vendla asuu kaksin isoäitinsä Maammon kanssa maatilalla hieman syrjässä kylältä. Vendlan äiti Pieta on lähtenyt vuosia sitten Ameriikkaan, kuten Vendla ajattelee. Maammo on saanut aikanaan Pietan avioliiton ulkopuolella, eikä Vendlan isästä ole tietoa. Tämä on ollut liikaa niin isoisälle kuin kylän uskonnollisen lahkon johtajillekin. Vendla on äpärä ja saa myös kuulla sen. Muitakin häpeällisiä asioita tuntuu Vendlan perheeseen liittyvän.

Maammo alkaa olla käytännössä sokea eikä muutenkaan enää oikein pärjää talossaan. Niinpä Vendlalle on suunniteltu sijaiskoti uskovaisten sukulaisten luona. Paperit Vendlan äidin kanssakin on tehty. Muutto on sovittu kesäseurojen yhteyteen. Vastustelusta huolimatta Vendlan on mentävä uuteen kotiinsa. Seurojen aikaan kuitenkin tapahtuu koko yhteisöä vavahduttava onnettomuus. Pelo kuvaa hienosti ahtaan yhteisön sääntöjä vastaan kapinoivan pienen tytön tuntoja.

Eniten minua kuitenkin tämän kirjan parissa kiehtoi se, miten kirjailija käyttää oikeita historiallisia tapahtumia aineksina käsittääkseni täysin fiktiivisen tarinan rakentamisessa. Pelo on nimittäin punonut tarinaan kaksi traagista ja kuohuttavaa paikallista tapahtumaa muistaakseni kahdeksankymmentäluvulta. Asiat olivat jo päässeet mielestäni unohtumaan, vaikka tutuntutut olivat kai osallisinakin, mutta nyt ne nousivat elävinä mieleeni.

Näiden kahden kirjan perusteella olen totisesti vakuuttunut! Riikka Pelo on Suomen taitavimpia nykykirjailijoita. Hän ei varmaankaan vedä vertoja Sofi Oksasen brändäystaidoille, mutta kirjoittamisessa uskallan väittää, että vetää. Taivaankantaja oli vuonna 2006 Runeberg-ehdokkaana ja voitti Tiiliskivi-palkinnon. Jokapäiväiselle elämällemme veikkaan ainakin F-ehdokkuutta. En panisi pahaksi voittoakaan.

Riikka Pelo: Taivaankantaja

Teos 2006.193 s.

http://areena.yle.fi/tv/1916803/#/play

Suuren kevätkirja-arvonnan voittajat!

Olen ollut aivan ällikällä lyöty hieman empien toteuttamastani ”Suuresta kevätkirja-arvonnasta”, kuten aloin itse arvontatempaustani ensin lähinnä ironisesti kutsua. Menestys on ollut aivan huippuhieno! Kiitos, kiitos ja vielä kerran kiitos kaikille osallistuneille ja uusille rekisteröityneille lukijoille, joita kertyi myös aimo määrä!

Olisipa ollut ihanaa lähettää haluttu kirja kaikille arvontaan osallistuneille. Moni laittoi vielä perustelujakin mukaan, miksi juuri kyseinen kirja kiinnosti. Kiitos niistäkin!

Sunnuntain ratoksi väkersin omin käsin arvontalipukkeet kaikkiin seitsemään arvontaan. Siinä olikin hommaa, sillä kirjat kiinnostivat todella monia! Onnettaria siunaantui paikalle oikein kaksin kappalein, ja nyt voittajat ovat selvillä. On fanfaarien aika:

 

Huom! Itämaata lähti jakoon kaksi kappaletta!

Jari Tervon Jarrusukan voitti itselleen Elina.

Katja Ketun Piippuhyllyn kotiutti Anne.

Kirsti Kurosen Ammeiden aika lähtee Essi L:lle.

Maria Kallio -extran nappasi Tomi Tocklin.

Virpi Pöyhösen Hän rakastaa minua lähtee sekä Valkoiselle kirahville että Taikalle.

Johanna Holmströmin Itämaan saavat Hande ja Nafisan.

Tua Harnon Ne jotka jäävät ilahduttaa pian Mahvua ja Lukutuulia-blogin Tuuliaa.

Koska olen niin otettu arvonnan kaikinpuolisesta menestyksestä ja osallistumisen runsaudesta, päätin vielä lohdutukseksi arpoa ylimääräisen palkinnon niiden kesken, jotka jäivät ilman kirjaa. Yllätyslahjan eli 30 euron lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan voitti Lukuhetket-blogin Sonja.

Oikein paljon onnea kaikille voittajille!

Toivon, että voiton saaneet ottaisivat minuun pikaisesti yhteyttä sähköpostitse (kirsi.htnn at gmail.com) ja ilmoittaisivat postiosoitteensa, niin pääsen pian laittamaan paketit liikkeelle.

Seppo Jokinen: Vihan sukua

”Seppo Jokinen on Suomen paras dekkarikirjailija ja komisario Koskinen on Suomen paras dekkarikirjojen sankari.” Näin kirjoitin reilu vuosi sitten ahmittuani juuri ilmestyneen seitsemännentoista Koskis-dekkarin eli Hervantalaisen.

Nyt mietin, minkä supervaihteen Seppo Jokinen oikein on heittänyt silmään, sillä juuri ahmimani kahdeksastoista Koskis-dekkari Vihan sukua on vielä paljon parempi. Ehdottomasti paras tähänastisista! Eikä se muuten ole aivan vähän.

Koskisen marraskuinen työpäivä ei ole ehtinyt vielä edes alkaa, kun kaupungin laidalta kuuluu kumea jyrähdys. Pian alkavat hälytysajoneuvot välkytellä sinisiä valojaan. Jyväskylän suuntaan ajaneessa Pendolinossa on räjähtänyt pommi. Näin ensin tulkitaan, mutta onnettomuuspaikalle hätäisesti komennettu Koskinen näkee heti, että räjähdys on tapahtunut radanvarren vanhassa omakotitalossa ja paineaalto on heittänyt junan radaltaan. Näky on kaikesta huolimatta kuin pahimmasta painajaisesta. Pahemmaksi kuitenkin menee, kun Koskinen onnettomuuspaikkaa tutkaillessaan löytää taivaan tuuliin räjähtäneen talon naapurista pariskunnan, jonka kurkut on viilletty auki. Paikalta johtavat veriset askeleet kohti räjähdyspaikkaa.

Tutkimusten johto siirtyy oitis Supon paikallisosaston johtaja Ilkka Lambergille ja KRP:lle. Lambergin näkemys on, että kyseessä on kansainväliseen tyyliin tehty terrori-isku, joka on suunnattu tappouhkauksia saanutta kansanedustajaa vastaan. Kyseinen kansanedustaja on puolustanut maahanmuuttajien ja muiden vähemmistöjen oikeuksia. Tämä on ärsyttänyt erityisesti Tampereelta johdettua äärioikeistoryhmittymää, joka kutsuu itseään nimellä Kansan Kunnia. Sattumoisin vielä kuvioon liittyvä kirjapainokin palaa.

Koska tutkimukset otetaan pois väkivaltajaokselta, on Koskisen alaisilla aikaa keskittyä pihkahiipparin tapaukseen. Kyseessä on outo hiippailija, joka ääntäkään päästämättä tunkeutuu yksinäisten naisten asuntoihin öisin ja hyväilee heitä. Miehen ainoa tuntomerkki on voimakas pihkan tuoksu. Yllättäen pihkahiippari iskee kerrostalossa, jossa Koskinenkin asuu. Seksiä myyvä Irina on pahoinpidelty rajusti, ja hän on kähissyt ambulanssin henkilökunnalle jotain pihkasta.

Koskisen ja kumppaneiden päivä on siis melkoinen. Koska tamperelaispoliisit eivät ota uskoakseen terrorismiteoriaa, he jatkavat jutun tutkimista perinteisin menetelmin, osittain omin luvin. Koskinen on vakuuttunut, että ratkaisu löytyy jostakin paljon lähempää. Murhatun pariskunnan kahvipöydällä oli pino vahakantisia vihkoja, joita Koskinen haluaisi viipymättä päästä lukemaan. Vihot vain ovat haihtuneet ilmaan. Lukijalle kuitenkin paljastetaan pala kerrallaan vihkojen sisältö, joka onkin lopulta arvoituksen avain. Syyt juontavat kaukaa menneisyydestä, aina kansalaissodan aikaisista kauheuksista saakka.

Kirjan runsaat tapahtumat mahtuvat vain muutamaan kiivastahtiseen vuorokauteen. Jokinen on kuvannut osuvasti hysteriaa, joka lähtee huhuina siivilleen, vaikka kuinka joku yrittäisi puhua järkeä. Junaonnettomuuden jälkeen rauhallisista tamperelaisistakin tulee vuohottajia, jotka näkevät pommikasseja ja epäilyttäviä ihmisiä joka puolella. Pyrkyrimäisen Supo-pomon Jokinen on piirtänyt ehkä aavistuksen turhankin karrikoiduksi, mutta näitä k***päisiä pomoja vastaanhan Koskisen kaltaisten rehtien oikeudenpuolustajien on aina taisteltava. Tasapainoa tuo uusi lähiesimies Eini Passi, jota auktoriteetteja karttava Koskinenkin huomaa tottelevansa kuin opetettu koira.

Poliisien yksityiselämää ei tällä kertaa ehditä käsitellä muutamaa sivulausetta enempää, ja se onkin vaihteeksi varsin virkistävää. Pieni täky kuitenkin annetaan tulevaa varten. Jokohan olisi Koskisen aika löytää elämäänsä uutta lämpöä?

Seppo Jokinen: Vihan sukua

Crime Time 2013. 340 s.

Hervantalainen

Ajomies

Koskinen ja taikashow

Suuri KEVÄTKIRJA-ARVONTA!

Olen ollut perin laiska järjestämään blogimaailmaan aika erottamattomasti kuuluvia arvontoja. Toisinaan laitan esittelemäni kirjan samalla kiertoon, kun siitä kertovan jutun julkaisen, mutta massiivisemmat arvonnat ovat jääneet aikomuksista huolimatta väliin. Ajattelin, että laitan virtuaalisen arpajaiskojun pystyyn, kun blogini kävijälaskurissa on kuusinumeroinen luku. Samoin pidin rajapyykkinä kahden vuoden ikää. Arpomatta jäivät. Blogi on kohtapuoliin kaksi ja puoli vuotta vanha, ja ällistyksekseni kurkkaajia on laskuriin kertynyt piakkoin parisataatuhatta. Aika uskomatonta. Kun aloittelin blogiani, olin todella innoissani, jos sain kuukauden kävijäsaldoksi viisisataa. Ahkera kirjoittaminen on palkittu. Kiitokset tässä yhteisesti kaikille kävijöille, lukijoille, kommentoijille, sähköpostia laittaneille ja vakilukijoiksi rekisteröityneille. Aina kun tuohon lukijat-palkkiin tulee uusi kuvake, tekisi mieli nostaa malja juhlan kunniaksi. Siltä se oikeasti tuntuu, vaikka edelleen olen tiukasti sillä linjalla, että blogillani ei ole sen kummempia tavoitteita kuin toimia henkilökohtaisten lukukokemusteni julkaisupaikkana. Mutta tuskin jaksaisin näitä jorinoitani kirjoitella, jos kukaan ei lukisi ja antaisi palautetta.

Kevään kunniaksi päätin lopulta ryhdistäytyä ja toteuttaa aikomani arvonnan. Kevättä juhlistetaan arvonnassa myös siten, että kaikki arvottavat kirjat ovat ilmestyneet tänä keväänä. Kirjat ovat kulkeutuneet haltuuni eri reittejä. Osa on kustantajien lähettämiä arvostelukappaleita joko blogia tai lehtijuttua varten. Jotkut olen ostanut ja saanut toisen arvostelukappaleena.

Jari Tervon Jarrusukka oli tämän vuoden Kirjan ja ruusun päivän ruusukirjana. Hankin niitä itselleni kaksi, joten toisesta voin luopua. Kirja on nopsalukuinen välipalakirja ja eräänlainen keräilyharvinaisuuskin, sillä sitähän ei enää saa kirjakaupoista ostaa.

Katja Ketun Piippuhyllyn hankin nettikirjakaupasta saadakseni toisen Jarrusukan, ja sitten se putkahti myös lehdestä arvosteltavaksi. En ole kirjaa vielä ehtinyt lukea, mutta toisesta kappaleesta voin luopua. Sen verran olen kirjasta kuullut ja lukenut, että tiedän sen olevan novellikokoelma, joka sijoittuu samoihin maisemiin kuin suuresti pitämäni Kätilö. (Piippuhylly on ollut nyt joitakin päiviä tuossa työpöydän kirjapinon päällimmäisenä, ja aina ohi mennessäni luen sen nimen Pippurimyllyksi!)

Kirsti Kurosen Ammeiden aika kertoo 47-vuotiaasta Iiriksestä, joka tekee hitaasti kuolemaa kotinsa olohuoneeseen sijoitetussa vuoteessaan. Samaan aikaan aviomies Juhani hoitaa Iiriksen yritystä, eräänlaista päiväkylpylää. Menneet arvoitukset ja nykyhetki lomittuvat aiheestaan huolimatta positiivisessa kirjassa.

Maria Kallio -extra – Kevyttä ja vakavaa Leena Lehtolaisen komisariosta on kustannustoimittaja Hannu Harjun ja toimittaja-kriitikko Ismo Loivamaan toimittama fanihenkinen tietoteos. Kirjassa toteutetaan ideaa dvd-elokuvien ekstramateriaaleista, eli siihen on koottu erilaista sälää sieltä ja täältä. Lehtolaisen Maria Kallio -sarja täyttää tänä vuonna kaksikymmentä vuotta ja syksyllä ilmestyy monen vuoden tauon jälkeen uusi Maria Kallio -dekkarikin, joten tämän parissa voi virittäytyä tunnelmaan. Mukana on kaksi aiemmin julkaisematonta Maria Kallio -novellia.

Virpi Pöyhösen Hän rakastaa minua on tekijänsä ensimmäinen aikuistenromaani. Teoksessa on kaksi päähenkilöä, menestyvä uranainen Krista ja vaihto-oppilasvuoden jälkeen kotiin palannut lukiolaistyttö Kiira. Krista rakastuu työtoveriinsa, ja Kiira on merkillisen masentunut paluunsa jälkeen. Naisten tarinat risteävät pariinkin kertaan varsin yllätyksellisesti. Kirja on nopealukuinen ja ihan toimiva kokonaisuus.

Johanna Holmströmin Itämaata en ole vielä ehtinyt lukea, mutta toisesta kappaleesta voin jo luopua. Häikäilemättä lainaan tähän Kirjasfääri-blogin Taikan esittelyn: ” Itämaa onkin varsin tarinakeskeinen, sisällöltään konstailematon, tähän päivään ankkuroituva nuorten (aikuisten) romaani, joka käsittelee sitä, miten nuori ihminen joutuu luovimaan kodin kulttuurin ja yleisen kulttuurin välillä. Sekä kulttuurien että juonenkäänteiden jännitteet pysyvät intensiivisinä läpi kirjan. Holmström tasapainoilee perinteisen tyttökirjan ja feministisen chick litin välimaastossa.”

Tua Harnon Ne jotka jäävät on saanut paljon hehkutusta kirjablogeissa. Minä en syttynyt liekkeihin, mutta pidin kirjasta kyllä. Kirjassa takertuvasta äidistä irti pyristellyt Frida ahdistuu huomatessaan rakastuneensa Emiliin, joka on lähes yhtä sitoutumiskammoinen kuin hän itse. Kun Emil kuitenkin alkaa toivoa yhteistä lasta, on otettava aikalisä. Frida pakenee Ranskaan nuoruutensa kaupunkiin. Fridalla ei ole ollut sitoutumisen mallia omassa perheessään. Isä on kadonnut aikoja sitten omiin maailmoihinsa. Isänisä Poju on kierrellyt maita ja mantuja pystymättä koskaan jäämään yhteen paikkaan tai yhden perheen luo. Harno antaa sitoutumattomuudelle selityksiksi vaikean, tukahduttavan äitisuhteen ja liialliset odotukset, joita vanhemmat lapsilleen asettavat.

Kevätkirja-arvonnan säännöt:

Laitan tuonne alle kommentteihin jokaiselle kirjalle oman laatikon. Jos haluat osallistua kyseisen kirjan arvontaan, jätä kommenttiin VASTAUS. Merkitse vastaukseesi myös nimimerkki, jos haluat osallistua anonyymisti. (Olisin kuitenkin iloinen, jos osallistujat rekisteröityisivät blogini lukijoiksi, mutta se ei siis ole osallistumisen tai voittamisen edellytys.) Arvon kunkin kirjan niiden kesken, jotka ovat jättäneet vastauksensa sunnuntaina 5.5. klo 10.00 mennessä. Vapaasti voi valita, kuinka monen kirjan arvontaan kukin haluaa osallistua.

Jos et halua osallistua arvontaan mutta haluaisit muuten kommentoida vaikkapa arvottavia kirjoja, jätä vain normaalisti kommentti noiden kirja-arvontakommenttien perään.

Onnea kaikille osallistujille arvontaan ja ihanaa, aurinkoista ja kirjallista kevättä ihan jokaiselle!

Osallistumisaika on umpeutunut! Kiitos kaikille osallistumisesta! 

Voittajat selviävät tämän päivän (5.5.) aikana.

Kirsti Kuronen: Ammeiden aika

”Vanhempansa menettänyttä kutsutaan orvoksi, puolisonsa menettänyttä leskeksi, mutta lapsensa menettäneelle ei ole edes nimeä.”

Tämän rakkaan kirjablogin ansiosta tulen välillä lukeneeksi sellaisia kirjoja, joihin en lähes varmasti olisi tullut koskaan muuten tarttuneeksi. Kirsti Kurosen Ammeiden aika on sellainen. Tuottelias Kuronen on julkaissut ennen tätä ensimmäistä aikuistenromaaniaan kaksitoista lasten- ja nuortenromaania sekä runokokoelman, joten mistään aloittelijasta ei todellakaan ole kyse. Hieman oikeastaan hävettää taas todeta, että kirjailija on minulle uusi tuttavuus. Kuronen on nimittäin saanut Topelius-palkinnon vuonna 2011 nuortenromaanistaan Piruettiystävyys. On mennyt ohi, valitettavasti, vaikka mukamas niin hyvin seuraa kirjallista kenttää.

Ammeiden ajan sain arvostelukappaleena kustantajalta. Olen ennenkin lukenut ja blogissa esitellyt Robustoksen kustantaman kirjan eli Venla Saalon Kirkkaalla liekillä. Tiesin siis, että Kuronen on kirjoittanut nuorille ja koska tuo Saalon kirjakin on nuortenromaani, jotenkin päättelin, että myös Ammeiden aika olisi. Mutta se ei ole, ja se onneksi käy suoraan ilmi kansiliepeestäkin, joten pystyin heti orientoitumaan uudelleen.

Rehellisesti on tunnustettava, että kirja olisi jäänyt kaupan tai kirjaston hyllyyn nimensä takia. Se ei houkuttele minua karvan vertaa, oikeastaan päinvastoin. Nimi saa toki perustelunsa ja hyvät sellaiset itse tarinassa, mutta nimeä olisin kyllä miettinyt oikein kunnolla vielä uudelleen. Tämä on tietysti makuasia, josta on turha kitistä.

Ammeiden aika on hyvin nopealukuinen teos, ja itse luin sen noin kolmessa tunnissa parin junamatkan aikana. Helppous ja sujuvuus eivät kuitenkaan tarkoita kuvaannollisessa mielessä ohuutta, sillä tarina on mukavan arvoituksellinen ja rakennettu monipuolisista aineksista taiten. Monenlaista jäi mieleen askartelemaan kansien sulkeuduttua.

Kirjan päähenkilö on 47-vuotias Iiris Klingsten, joka tekee kuolemaa kotonaan. Iiriksellä on kaksi teini-ikäistä lasta sekä kirjailija-aviomies Juhani. Pariskunnasta vilkkaampi mielikuvitus, herkempi mieli ja boheemimpi luonne on kuitenkin toimittajaksi opiskelleella Iiriksellä. Juhani on oikeastaan toivottoman käytännöllinen realisti, joka kirjoittaa suosittuja poliisiromaaneja. Nyt Juhani on kuitenkin ottanut hoitaakseen Iiriksen liikeyrityksen, Ammelan.

Ammela on Iiriksen toteutunut unelma, eräänlainen päiväkylpylä, jossa asiakkaat saavat kylpeä mieleisessään pienessä huoneessa maksua vastaan. Yritys on ollut menestys, vaikka kukaan ei sitä alussa uskonutkaan, kaikkein vähiten Iiriksen arkitavalliset vanhemmat. Mumu, Iiriksen isoäiti, olisi varmasti uskonut ideaan, jos olisi vielä elänyt. Mumu onkin ollut Iirikselle läheisin ihminen monella tapaa. Nuorena leskeksi jäänyt Mumu on aina jaksanut olla iloinen ja kannustaa Iiristä tämän pyrkimyksissä.

Maatessaan sairasvuoteellaan Iiris muistelee seitsemän vuoden takaisia tapahtumia elämässään. Avioliitto oli jonkinlaisessa kriisissä, joten ei ollut ihme, että Iiris ihastui salaperäiseen ja komeaan asiakkaaseensa. Samaan aikaan tytär Kerttu ahdistui kotona Iiriksen isovanhempien vanhassa huvilassa. Tyttö aisti ja näki Mustan, joka hakeutui vintiltä kohti kellaria, samaa paikkaa, jossa Iiriksen isoisä oli aikoinaan saanut tapaturmaisesti surmansa.

Seitsemän vuoden takaiset tapahtumat ja aikaisempi suvun historia keriytyvät vähitellen auki.

Kurosen kirjoitustyyli on mukavan omaperäistä. Kerronnassa vilahtelee välillä metatekstiä, eli kirjoittaja kommentoi kertomusta lukijalle, jopa viittaa aiempiin sivuihin sulkeissa epäkaunokirjalliseen tapaan. Myös ennakointia on käytetty melko paljon, samaten kirjallisia viittauksia (lopussa on vielä luettelo lainatuista teksteistäkin). Pääosin tarina avautuu Iiriksen näkökulmasta, mutta myös Juhani pääsee hetkittäin väliin. Pidin myös siitä, että Kuronen ei selitä kaikkea auki, kuten Iiriksen ja Annan poikkeuksellisen läheistä ystävyyssuhdetta. Sen sijaan minun juttuni eivät ole meediolla käynnit ja ”kummittelu”, mutta kokonaisuutta ne eivät kuitenkaan haitanneet. Vaikka Iiris siis on vakavasti ja todennäköisesti parantumattomasti sairas, lähellä kuolemaa, kirja ei ole mikään sairaskertomus tai nyyhkytarina. Oikeastaan siitä jäi hyvin valoisa kokonaiskuva.

Kirsti Kuronen: Ammeiden aika

Robustos 2013. 210 s.

Kirjalle on tehty myös traileri, jossa kyllä on minun makuuni hieman turhan paljon juonipaljastuksia.